Suhteellisen lähellä Suomea on Viron ilmailumuseo, joka on monella suomalaisella vielä käymättä. Se on käynnin arvoinen.
Idea Viron ilmailumuseosta (Eesti Lennundusmuuseum) syntyi vuonna 1999. Se avattiin kesällä 2002. Perustaja, hommamies ja omistaja on Mati Meos, insinööri ja entinen poliitikko. Museolle tuli vuonna 2011 EU-avustusta, mikä pelastikin museon tulevaisuuden.
Suomalaisittain eksoottisia koneita
Museossa on rajallisesti tuotteita, mutta monet ovat suomalaisittain eksoottisia. Lentokoneita on 29, helikoptereita neljä ja hienossa pienoismallikokoelmassa on yli 500 mallia. Lentokoneet ovat valtaosin sotarautaa. Mikään koneista ei taida olla lentokelpoinen pois lukien Aeroprakt ultra. Museolla on oma 450 metrin pituinen ruohostrippi, mutta se käy vain pienille ja kevyille koneille. Oikealle lentokentälle, EETU Ûlenurme Lennujaam, on matkaa nelisen kilometriä. Maanäyttelynäkin koneet ovat kiinnostavia ja näkemisen arvoisia. Lentokoneiden lisäksi löytyy moottoreita, ohjuksia, pommeja, tutkia ja muuta ilmailuun liittyvää. Miksei voisi katapultinkin sanovan liittyvän ilmailuun, jos se vaikka miedosti simuloisi heittoistuimen käyttöä.
Näyttelykoneet edustavat monen maan tuotantoa. Niitä on saatu ostettuna, lainattuna ja lahjoituksena monesta maasta. Suomen Ilmavoimat on lahjoittanut BAe Mk 51 Hawkin HW-326:n museoon. Se on ainoa suomalaislähtöinen lentokone, tietysti alkuperältään Englannista, mutta koottu Kuoreveden Hallissa. Aidosti suomalaista VL Viimaakin on tänne tarjottu, mutta kauppoja ei syntynyt.Koneet ovat kevythangaareissa eli kangaskattoisissa halleissa, joiden päädyt ovat avoimet. Sen vuoksi museo ei ole talvella auki.
Koneita idästä ja lännestä
Aloitetaan suurimmasta. Tupolev Tu-134 matkustajakone oli monelle suomalaisellekin tuttu muun muassa Aeroflotin, Estonian Airin, Interflugin, LOTin, CSA:n, TAROMin ja MALÉVin väreissä. Kone tunnettiin alunperin lasinokastaan, jossa kerrottiin olevan paikka joko suunnistajalle tai tarpeen vaatiessa pommittajalle. Kerrotaan, että lähes 30 tonnia painava kone vedettiin museoon Ülenurmen lentokentältä peltojen läpi talvella rekien kannattamana. Museon kone on kuulunut ELK-lentoyhtiölle (Eesti Lennukompanii, Eesti Lennuliinid). Yritys lensi vuoteen 2001 saakka Tallinnasta Kuressaareen, Riikaan, Tarttoon, Helsinkiin ja Turkuun. Myös ruotsalainen JA37 Viggen lennettiin Ülenurmelle ja hinattiin traktorilla maaseututeitä pitkin museoon.
Ukrainalainen Aeroprakt A-22 on Suomessakin tunnettu. Pääosin metalliverhoiltu ultra näyttää ihan ultralta ultrien joukossa ja tuttu Rotax nokalla pyörittää potkuria. Nähtävillä on myös Jabiru. Aeropraktin suunnittelijalla on kuuluisa sukunimi Jakovlev. Valmistaja väittää, että 150-osainen rakennussarja muuttuisi lentokoneeksi runsaan 600 tunnin aherruksen jälkeen.
MiG:it eli Mikojan-Gurevitsh-suunnittelutoimiston tuotteet ovat Suomessa tuttuja, sillä Ilmavoimamme on käyttänyt MiG-15 UTI:a, MiG-21F:aa ja MiG-21 bis:ia. Näitä on myös Suomessa nähtävissä useissa museoissa.
Kolme Suhoita nähtävänä
Suomessa tuntemattomampi on Suhoi (myös Sukhoi), jonka merkkisiä koneita on Tartossa kolme. Suhoi Su-22 on suurikokoinen rynnäkkökone (hävittäjä-pommittaja), joka on kehitetty Su-17:sta. Se oli jo 1970-luvulla muuttuvasiipinen lentokone, jota myytiin paljon venäläismielisille valtioille. Museon kone on kotoisin Puolasta. Se on maalattu amerikkalaismielisesti nokastaan pedon näköiseksi. Tässä tapauksessa peto on villisika, joita Puolasta löytyykin paljon. Su-22 on iso kone. Pituus on yli 19 metriä, kärkiväli noin 10-14 metriä ja korkeus yli 15 metriä. Kone ylittää äänennopeuden merenpinnan korkeudellakin. Moottoreita on yksi, ja se tuottaa jälkipoltolla 110 kN:n työnnön. Suurin lentoonlähtöpaino on lähes 20000 kiloa. Arvellaan, että Su-22 olisi yhä Puolan ilmavoimien kalustoluettelossa.
Suhoi Su-24 on vielä isompi. Sen maksimi lentoonlähtöpaino on yli 40 tonnia, siinä on kaksi samaa moottoria kuin Su-22:ssakin, joten työntövoimaa on 220 kN. ”Pakoputket” ovat vaikuttavan näköiset. Sen käyttöönottovuosi oli 1976. Se on yhä käytössä ainakin Venäjällä. Sillä on taistelukokemusta useista sodista ja konflikteista. Sen kahden lentäjän istuinjärjestys on harvinainen side-by-side. Aseistuksena on ohjuksia ja laserohjattuja pommeja täysillä tankeillakin noin 10 tonnin verran. Koostaan ja painostaan huolimatta Su-24 kykenee yli äänen nopeuteen.
Suhoi Su-27 taas on toista maata. Se suunniteltiin ilmaherruushävittäjäksi ja vastineeksi USA:n McDonnell Douglas F-15 Eaglelle. Su-27 on aivan kuranttia tavaraa. Arvioidaan, että Venäjällä on aktiivikäytössä useita satoja Su-27-hävittäjiä. Kone pystyy yli kaksinkertaiseen äänennopeuteen. Tarpeeksi vajailla tankeilla kone pystyy pystysuoraan nousuun 300 m/s. Silti maksimipaino on vallan kunnioitettava, yli 30000 kiloa. Venäjän ilmavoimien taitolentoryhmä Russian Knights lentää kahdeksalla Su-27-koneella.
Sota ja rauha
Antonov An-2-konetta voidaan pitää vanhentuneena, sillä ensilento oli 1947. Silti se lienee vielä käytössä ”Ilomantsista itään” monessa maassa. Valmistusmäärä oli peräti yli 18000 – vertailun vuoksi DC-3:a valmistettiin runsaat 13000 kappaletta. ”Annulla” lennätetään ihmiset, perunasäkit, possut, kanat ja kalkkunat karuilta kentiltä. Sitä on sanottu maailman suurimmaksi yksimoottoriseksi ja kaksitasoiseksi matkustajakoneeksi. 9-mukinen tähtimoottori tuottaa noin 1000 hv. Suomessa on ollut 2-3 ”Annua” eri rekistereissä, lisäksi Utin ABC:llä on ollut tällainen kone lähinnä lasten leluna. ABC on nyt lahjoittanut koneen Karjalan Ilmailumuseolle.
Lockheed F-104 Starfighter on hurjan näköinen vehje olemattomine tynkäsiipineen. Se oli kuitenkin aikansa hot rod, joka saavutti lukuisia ennätyksiä. Se pystyi jatkuvaan yli 2 Machin nopeuteen ja nousi 12000 metriin alle 100 sekunnissa. Starfighter on sen näköinen lentokone, ettei tuo voi mitenkään lentää. Eikä se aina hyvin lentänytkään. Luftwaffen 916 koneesta 292 putosi vaatien 115 lentäjän hengen. Siksi se sai liikanimiä kuten leskentekijä tai Sargfighter, ruumisarkkuhävittäjä.
PZL-104 Wilga 35 Puolasta on erikoisen näköinen lentolaite. En voisi ajatella sen voittavan lentokoneiden kauneuskilpailuja, mutta sen STOL-ominaisuudet ovat rautaa. 9-sylinterinen 260 hv:n Ivchenco-tähtimoottori antoi passelisti voimaa koneen raskaudesta huolimatta. Koneen tyhjäpaino on 900 kiloa. Nousukiidoksi kerrottiin noin 120 metriä ja irtoamisnopeudeksi noin 44 KT. Nousunopeudeksi kerrottiin 1000 fpm ja matkanopeudeksi 75 % teholla 85 KT. Potkuri oli säädettävä. Polttoainetta kului reippaasti niin kuin arvata saattoi. Kosketusnopeudeksi kerrottiin 65 KT ja laskukiidoksi riitti 150+ metriä. Koneen tarkoitus oli toimia muun muassa purjekoneiden ja laskuvarjohyppääjien hissinä sekä puskakoneena. Suunniteltiinpa sille sotilaallistakin käyttöä.Kaikki näytti hyvältä, kun eurooppalainen EADS osti PZL-tehtaan vuonna 2001. Mutta vuonna 2006 EADS päätti poistua siviilikonemarkkinoilta ja Wilgan valmistus päättyi. Suomessa on ollut ainakin yksi Wilga.
Harrier oli ensimmäinen vakavasti otettava VTOL-hävittäjä. Eikä noita vieläkään riesaksi asti ole. Valmistajia on ollut British Aerospace eli Harrier Britanniasta ja McDonnell Douglas, AV-8 USA:sta. Seuraava VTOL/STOL -tittelin tavoittelija lienee Lockheed-Martinin F-35 Lightning II.Nämä pystysuoraan tai melkein pystysuoraan nousevat ja pystysuoraan laskevat koneet voivat toimia esimerkiksi lentotukialuksilta. Niiden yksikköhinta on kova ja niiden kuljetuskyky on toistaiseksi melko rajallinen.
Yli 500 pienoismalliaMuseon sisätiloissa on mittava kokoelma pienoismalleja sekä sota- että siviilikoneista. Näihin sopii perehtyä, vaikka sateen yllättäessä. Kaikkein jyhkeimpiä ovat lentotukialusmallit mittakaavassa 1:72. Yksi näyttävistä pienoismalleista on USS Ronald Reagan -lentotukialus. Lentotukialus USS Ronald Reagan otettiin käyttöön vuonna 2003. Kannen pituus on 333 metriä, koneteho 260000 hv ja nopeus 30+ KT. Se mahduttaa kannelleen ja alakertaan 90 lentokonetta ja helikopteria. Henkilökuntaa on lähes 6000. Se pitää majaansa Tyynellä valtamerellä lähellä Japania.Toinen esillä oleva lentotukialuksen pienoismalli on USS Iwo Jima, joka on jo kolmas alus tällä nimellä. Se otettiin käyttöön vuonna 2001. Se on helikopterien tukialus ja USS Ronald Reagania huomattavasti pienempi. Kannen pituus on 257 metriä, koneteho 70000 hv ja nopeus 22 KT. Lentokoneet, joita on noin 20, ovat VTOL-koneita, Harrier tai F-35B Lightning II, ja lisäksi noin 20 helikopteria.
Museon koneita
Aero L-29 Delfin (Tšekkoslovakia)
Aero L-39 Albatross (Tšekkoslovakia/Tšekki)
Aeroprakt A-22 Foxbat (Ukraina)
Antonov An-2 (Neuvostoliitto),
2 kpl BAe Systems Hawk Mk 51 (Britannia)
Dassault Mirage III RS (Ranska)
Hawker-Siddeley/BAe Systems Harrier GR.3 (Britannia)
Jakovlev Jak-28PP (NATO: Brewer, Firebar, Maestro) (Neuvostoliitto)
Jakovlev Jak-40 (NATO: Codling) (Neuvostoliitto)
Kamov Ka-26 (NATO: Hoodlum)
Let L-410 Turbolet (Tšekkoslovakia/Tšekki)
Let/Zlin Z-37 Ĉmelák (Tšekkoslovakia)
Lockheed F-104 Starfighter (USA)
McDonnell Douglas F-4C Phantom (USA)
Mil Mi-8 (NATO: Hip) (Neuvostoliitto)
MiG-15 (NATO: Fagot, Midget) (Neuvostoliitto)
MiG-21 bis (NATO: Fishbed)(Neuvostoliitto)
MiG-23 MLD (NATO: Flogger) (Neuvostoliitto)
MiG-29 (NATO: Fulcrum) (Neuvostoliitto)
Panavia Tornado F3 (Britannia/Saksa/Italia)
PZL-104 Wilga 35 (Puola)
PZL TS-11 Iskra (Puola)
Robinson R22 (USA)SAAB J32 Lansen (Ruotsi)
SAAB J35 Draken (Ruotsi)
SAAB JA37 Viggen (Ruotsi)
Schweizer S-300 (USA)
Suhoi Su-22M4 (NATO: Fitter) (Neuvostoliitto)
Suhoi Su-24 (NATO: Fencer) (Neuvostoliitto(Venäjä)
Suhoi Su-27 (NATO: Flanker) (Neuvostoliitto/Venäjä)
Tupolev Tu-16 (NATO: Bagder) (Neuvostoliitto)
Tupolev Tu-134A (NATO: Crusty) (Neuvostoliitto)
WSK PZL Mi-2 (NATO: Hoplite) (Puola)
Museoon pääsee autolla, bussilla tai junalla
Näppärin tapa mennä museoon on ajaa omalla autolla, sillä museo sijaitsee autiolla seudulla. Matka Tallinnan satamasta ilmailumuseoon on noin 200 kilometriä. Ajoaika ilman taukoja on noin kolme tuntia.Museon osoite on Veskiorg 1, 62115 Lange. Oma navini ei sitä tuntenut, joten käytin koordinaatteja N 58°17’16.50″, E 26°45’51.01″. Paikkakunnan nimi on Lange ja siellä toimii myös moottoriurheilukeskus.
Autolla Viroon
• Suomalainen ajokortti riittää
• Rekisteriotteen tekninen osa (I-osa)
• Vakuutusyhtiön Green Card (vihreä kortti)
• Varoituskolmio
• Jauhesammutin (min. 1 kilo)
• Heijastinliivi
• Kaksi pyöräkiilaa
• FIN-tunnuksella varustettu rekisterikilpi tai kansallisuusmerkki FIN
• Talvirenkaat ajalla 1.12.–1.3.
• Passi tai virallinen henkilökortti
Bussi ja juna ovat edullisia
Tarttoon pääsee myös LUX Express -bussilla. Bussi lähtee Tallinnan linja-autoasemalta, osoitteesta Lastekodu 46. Bussi saapuu Tarton linja-autoasemalle osoitteeseen Turu 2. Matkan hinta kesäkuun puolessa välissä on kellonajasta riippuen LUX Express Loungella 8-12 euroa. Tarttoon pääsee junallakin. Rautatieyhtiön nimi on Elron. Junat lähtevät Balti jaam -asemalta Vanhankaupungin kyljessä. Tarton päässä tullaan Raudteejaamiin parin kilometrin päähän keskustasta. Junia kulkee 11 vuoroa päivässä. Kesäkuussa 2019 hinnat olivat 9,01 – 10,20 euroa suuntaansa netistä tai asemalta ostettuina, junasta ostettuna pari euroa enemmän. Matka-aika on 2-2,5 tuntia. Jos tullaan junalla tai bussilla Tarttoon, on edessä vielä 16 kilometrin matka museoon. Taksi maksaa noin 12-15 euroa suuntaansa. Muutokset hinnoissa ja aikatauluissa ovatmahdollisia.
Yhteystietoja
www.lennundusmuuseum.ee/en/
info@lennundusmuuseum.ee +372 502 6712
https://www.luxexpress.eu/en/https://elron.ee/en/piletid/
https://www.dorpat.ee/fi/
Avoinna 2.5. alkaen kello 11–16.
Liput Aikuiset 10 euroa, opiskelijat, eläkeläiset ja invalidit 7 euroa (pääsisäänkäynti ei ole esteetön), koululaiset 7–17 v. 5 euroa. Ryhmille opastusta tarjouspyynnön mukaan.