Varjoliidon SM- ja PM lennettiin Makedoniassa
Varjoliidon yhdistetyt Suomen ja Pohjoismaiden mestaruuskilpailut lennettiin 22–29. heinäkuuta Krushevossa, Pohjois-Makedoniassa. Molemmissa mestariksi avoimessa luokassa lensi Jouni Makkonen Ultra Team Lahdesta.
Varsinainen kilpailutapahtuma oli Pohjoismaiden mestaruudet, joiden yhteydessä ratkottiin myös Suomen, Norjan, Ruotsin, Tanskan ja Islannin mestaruudet. Kilpailuissa oli kaikille samat tehtävät, mutta pisteistä laskettiin PM-tulokset ja eri maiden voittajat.
—Lähtövuorella vallinneet alueelle epätyypilliset tuulet tekivät starttiolosuhteista välillä haastavia. Neljä kisapäivää kuudesta mahdollisesta saatiin lennettyä, joten kisoja voidaan pitää onnistuneina, Jouni Makkonen kertoo.
—Euroopassa vallinnut hirmuhelle tuntui kyllä Makedoniassa asti, Makkonen kertoo.
Naisten sarjan uusi suomenmestari Anna-Reeta Eksymä Oulun Icaros Teamista kertoo myös, että sää oli todella kuuma kuten muuallakin Etelä-Euroopassa.
—Valtaosa kisapäivistä oli pilvettömiä ja tuulet heikohkot. Starttiolosuhteet vuorella olivat haasteelliset, sillä tuuli vaihteli, ja ison osan ajasta oli takatuulta, mikä vaikeuttaa starttaamista. Kertyi pitkiä jonoja, kun jouduttiin odottamaan sopivia olosuhteita. Jonossa saattoi joutua odottamaan omaa vuoroaan pahimmillaan jopa kaksi tuntia auringon paahteessa, Eksymä kertoo.
Pohjoismaiden mestariksi lentänyt Makkonen kertoo epäonnistuneensa ensimmäisenä kisapäivänä, jolloin hän joutui laskeutumaan paljon ennen maalia.
—Loput kilpailupäivät menivät kuitenkin niin hyvin, että kisan viimeisenä päivänä siirryin kokonaiskisan johtoon. Voitto ei siis ollut todellakaan helppo, mutta ilmeisesti vuosien kokemus auttoi lopulta tarvittavan tasaisiin suorituksiin. Kokemus näkyi myös podiumilla olleiden lentäjien varsin korkeana keski-ikänä, Makkonen kertoo.
Eksymä kertoo lentäneensä yhteensä neljä kilpailutehtävää.
— Kolme ensimmäistä päivää olivat minulle vaikeita. Jotenkin lentäminen ei sujunut. Olin starteissa myöhässä, en millään meinannut saada tarpeeksi korkeutta, jäin jälkeen pääporukoista ja lensin hitaasti. Viimeisenä päivänä onnistuin pääsemään maaliin, Eksymä kertoo.
Eksymä kertoo, että yleisesti ottaen tehtävät näyttivät ’paperilla’ sopivan haastavilta. Ne vaihtelivat 50—80 kilometrin välillä.
Hermanni Keinänen Oulun Icaros Teamista sai Suomenm estaruuden sport-luokassa. Siinä voitto oli kahden kauppaa viimeisen kilpailu päivän 80 kilometrin kolmiotehtävässä:
—Viimeisenä päivänä piti vetää riskillä loppuun. Pahin kilpakumppani Sami Itkonen lähti mukaan riskeeraamaan ja joutui laskuun juuri ennen maalia. Itsellänikin oli jäädä maaliin pääsy vajaaksi, kun matkalle sattui pari isompaa laskevaa, Keinänen kertoo.
Keinänen siis pääsi maaliin asti ja sai siksi enemmän pisteitä.
Makkonen oli myös kolmas Norwegian open -kisassa. Hän lentää Open -luokassa, jossa lennetään kaikilla siivillä, myös nopeimmilla CCC-siivillä. Sport-luokassa lennetään hitaammilla luokkien A, B, ja C siivillä.
Makkonen on tehnyt varjoliitämisen Euroopan ennätyksen 500,9 kilometriä lennollaan Orimattilasta Pudasjärvelle vuonna 2021.
***
Varjoliitoa Lapin tuntureilla ja Alpeilla
Mikään muu lentolaite ei ole niin näppärä kuin varjoliidin, jonka pystyy pakkaamaan reppuun ja kantamaan minne tahansa. Sen liitoluku on samaa luokkaa kuin matkustajasuihkukoneen tai Cessnan, mutta sillä voi pyöriä noston parhaassa kohdassa ja siksi nousta yhtä hyvin kuin purjelentokoneella.
Varjoliidossa on kolmentyyppisiä nousevia ilmavirtauksia eli nostoja: termiikki, aaltovirtaus ja rinnetuuli. Purjelentäjät käyttävät näistä yleensä vain termiikkejä, mutta Kebnekaisen luona lennetään talvisin juuri aaltovirtauksessa. Suomen olosuhteissa esiintyviin aaltoihin tai rinnetuuliin purjelentokoneet ovat aivan liian suuria ja kömpelöitä. Sen sijaan pienellä ja ketterällä liitimellä pääsee nauttimaan niistä.
Oululaisten suosikkeja ovat Pallas ja Kilpisjärvi
Oulun Icaros Teamin harrastajat käyvät paljon Lapin tuntureilla lentämässä. Jere Malisen suosikki on Pallas.
—Siellä on eniten tilaa ja hisseillä pääsee hyvin ylös. Joka tuulensuunnalle on siellä rinteitä, Malinen kertoo.
Icaros Team on noin sadan harrastajan ilmailuyhdistys, jossa voi harrastaa sekä varjoliitoa että riippuliitoa. Se on perustettu vuonna 1995.
Oululainen varjoliidon harrastaja ja Icaros Teamin jäsen Hermanni Keinänen kertoo tykkäävänsä eniten Ylläksestä ja Kilpisjärvestä.
—Siellä tunturit ovat jylhempiä kuin etelämpänä. Siellä pääsee välillä aaltovirtaukseen kiinni, kun tuulee lännestä tai etelästä. Kerran olen päässyt aaltoon kiinni niin hyvin, että olin 1000 metriä Saanan yläpuolella, kertoo Keinänen.
Saana on 1029 metriä korkea merenpinnasta mitattuna, joten Keinänen oli noin kahden kilometrin korkeudella merenpinnasta.
Talvella Saanan huipulle pääsee paikallisten kyydissä moottorikelkalla, mutta lumettomaan aikaan sinne pitää kävellä. Kun liidin painaa 15 kiloa ja kulkee selkärepussa, on Saanan huipulle mahdollista kiivetä neljän kilometrin reitti välineiden kanssa. Varjoliidin onkin helikopterin lisäksi ainoa lentolaite, jolla voi lähteä Saanan huipulta.
Kotikentiltä ylös hinauksessa
Oululaisten fyysisesti lähimmät lentopaikat ovat Pudasjärvi (EFPU) ja Ahmosuo (EFAH). Niitä ympäröivä maasto on suota ja peltoa, joten lentoonlähtö on tehtävä hinaamalla. Talvisin oululaiset lentävät paljon jäällä Kuivasmerellä, Oulun keskustan luoteispuolella. Hinauksella noustaan tietenkin.
Kuivasmerellä oululainen Meri-Tuuli Himanen kävi tandemlennolla kokeilemassa lajia, jota oli nähnyt ollessaan Sveitsissä aupairina. Hän on nyt harrastanut varjoliitoa pari vuotta. Hänellekin on tullut tutuksi Pallas, mutta hän on käynyt lentämässä myös Ylivieskassa ja Rautavaaralla.
—Järvimaisemat Rautavaaralla ilta-auringossa olivat hienoin näkymä Suomessa, Himanen kertoo.
Himanen on ammatiltaan erä- ja melontaopas, joten Lappi on tullut tutuksi myös maalla liikkuen. Parin vuoden varjoliidon harrastamisen jälkeen hän on aloittelemassa matkalentoja.
—Pisin lento tähän mennessä on ollut 18 kilometriä, Himanen kertoo.
Varjoliidossa oppiminen on nousujohteista, kirjaimellisestikin. Ahmosuolla Himanen on noussut 1450 metriin.
—Seuraavaksi pitää oppia lukemaan pilviä ja maastoa, Himanen kertoo.
Alpit kutsuvat
Suomen olosuhteissa korkealle pääsee lähinnä termiikeissä. Nousukorkeuden ylärajana ovat yleensä pilvenpohjat ja Suomessa FL95 jonka yläpuolella on aluelennonjohdon alue. Pilveen ja edes hapsuihin ei ole varjoliitimellä mitään asiaa.
—Alpeilla pystyy lentämään yli kolmenkin kilometrin. Maasta riippuu, mikä on yläraja, kertoo Malinen.
Malinen on käynyt Alpeilla muun musdds Sloveniassa, Italiassa, Ranskassa ja Itävallassa, Himanen Italiassa ja Itävallassa. Malisen suosikkivuori on Slovenian Krn. Hän on varjoliitäjänä jo konkari, 12 vuoden harrastamisella.
—Alpit poikkeavat Suomesta siinä, että vuoret ovat paljon isompia, Malinen toteaa.
Alpeilla voi vuoren huipulla olla korkeammalla kuin mihin Suomessa ikinä pääsee.
Himanen kertoo, että Keski-Euroopassa on suosittua Hike and Fly: liidin laitetaan reppuun ja kävellään lähtöpaikalle.
Suksilla vai ei?
Malinen on lentänyt sekä sukset jalassa, että ilman suksia. Talvella suksilla on hyvä lähteä liukumalla tunturia tai vuorta alas, mutta silloin lentäjällä on oltava istumamalliset valjaat. Himanen ei ole suksia vielä kokeillut. Keinänen taas ei lennä suksien kanssa. Hänellä on makuupussivaljaat, joissa maataan vaakasuorassa. Niiden tarkoitus on pienentää ilmanvastusta.
—Jonkin verran olen leijasurffaustakin harrastanut, mutta kyllä se vaan lentäminen ilman suksia on minun juttuni, Keinänen sanoo.
—Leijasurffaus eroaa varjoliidosta suksilla siinä, että ilmaan saatetaan nousta hetkeksi, mutta vain hetkeksi ja siihen ei tarvita lentokoulutusta.
Liitimellä voi lentää myös matkalentoja
Keinäsen paras muisto on matkalennolta:
—Vuonna 2017 oli lämmin vähätuulinen kevätpäivä Ylläksellä. Pääsin termiikkiin ja pääsin lentämään parinkymmenen kilometrin kolmiolennon tunturin ja osittain erämaan yllä, Keinänen kertoo.
Malinen on tehnyt pidempiä, yli 100 kilometrin matkalentoja, sekä suoria että kolmiolentoja.
Himanenkin on matkalentoja aloittelemassa. Seuraava aste on Para Pro 5, johon kuuluu vähintään viisi 20 kilometrin pituista termiikissä lennettyä matkalentoa. Edeltävä aste, jonka Himanen on suorittanut, sisältää viisi lentotuntia termiikkilentoa ja kolme yli tunnin termiikkilentoa. PP5:ä suorittaessa pitää olla koossa 50 lentotuntia.
Termiikissä varjoliitimellä voi kerätä korkeutta yhtä hyvin kuin purjelentokoneella. Malinen on ollut monta kertaa pyörimässä samassa termiikissä purjekoneen kanssa.
—Liitovarjo pystyy pyörimään paljon pienemmällä alueella kuin purjekone. Nouseminen on yleensä aika tasaväkistä, mutta jos nostavin alue on pieni, niin varjoliidin pystyy nousemaan paljon nopeammin, Malinen kertoo.
Varjoliidon logistiikka on hyvin yksinkertaista, kun lentolaitteelle ei tarvita esimerkiksi peräkärryä, vaan se kulkee rinkassa. Matkalennon tehnyt varjoliitäjä voi vaikka liftata kotiin varjo repussaan. Matkustajalentokoneessa varjo menee matkalaukkujen kanssa lentokoneen ruumaan.
Varjoliidintä ohjataan siipeä käyristämällä
Linnut ohjaavat pääasiassa käyristämällä sipiään. Liitovarjoa ohjataan samalla tavalla: naruihin kiinnitetyistä kahvoista vetämällä liitovarjon takareuna painuu alaspäin, jolloin varjon profiili käyristyy. Silloin varjon toisen ”siiven” takareunan painuminen hoitaa samaan aikaan siivekkeen, laskulaipan ja lentojarrun tehtäviä. Kehitteillä on joitakin lentokoneita, joissa siiven käyryyttä muutetaan sen sijaan, että niissä olisi kääntyviä ohjainpintoja.
Varjoliidin voi mennä ohjausvirheen seurauksena suppuun, jolloin on syytä avata varavarjo ja toivoa, että ollaan riittävän korkealla.
—Niin voi käydä, jos pilotti käyttää liikaa jarruja tai jos ilmassa on tosi paljon turbulenssia. Jos ilmanopeus pienenee liikaa, siipi sakkaa, kertoo Malinen.
—Perusohje siihen, että ei tiedä, mitä pitää tehdä: Nosta kädet ylös. Sitten siipi korjaa muotonsa, kertoo Malinen.
Himasen nykyinen liidin on Nova Ion Light 5.
—Se halkoo ilmaa vähän paremmin kuin A-siipi, jolla olen lentänyt pari vuotta. A-siipeä kutsutaan myös koulusiiveksi. Olen aika turvallisuushakuinen ja olen siksi harjoitellut pari vuotta perustason siivellä, Himanen kertoo.
Etelä-Suomen Varjoliitäjät täytti 20 vuotta
Suomessa on harrastettu varjoliitoa 1990-luvulta lähtien. Silloin perustettiin myös varjoliitoyhdistyksiä, kuten Helsingin varjoliitoseura ja Sky Riders Paragliding. Niiden toiminta on hiipunut. Vuoden 2003 maaliskuussa perustettiin Etelä-Suomen Varjoliitäjät ry, joka tarjoaa hinauspalveluita ja jatkokoulutusta. Nykyään peruskoulutusta antavat pääkaupunkiseudulla Foxer Paragliding (varjoliitokoulu.fi) ja Flying Finns Paragliding Academy.
Etelä-Suomen varjoliitäjillä (ESV) on nykyään noin 190 jäsentä. Kerho toimii nykyään pääasiassa Kärkölässä, jossa sillä on oma kiitoradanpätkä pellolla.
—Siellä liitimiä hinaa ilmaan sähkökäyttöinen vinssi, kertoo kerhon varapuheenjohtaja Juha Niinimäki. Kerholla on myös mönkijöitä, joilla voi hinata esimerkiksi jäältä.
Tuulen suunnasta riippuen kerho lentää myös Kiikalasta (EFIK) käsin ja siellä on hinausta varten kaksi henkilöautoa, joissa on hinauspuntarit. Niiden tarkoitus on tasoittaa hinauksen vetopainetta.
ESV juhli tasavuosikymmeniään järjestämällä cup-kilpailun elokuun alussa.
