Emergency Medicine Camp pidettiin Hangossa
EMC on traumasimulaatiokoulutus, ja se toteutettiin seitsemättä kertaa, nyt ensimmäistä kertaa Hangossa. Leirin suunnitellusta ja toteutuksesta vastasi Suomen Laatupäivystys Oy, Suomen Meripelastusseura, Rajavartiolaitos, Finn´Em ry, HUS sekä Länsi-Uudenmaan Pelastuslaitos.
EMC-kurssien johtaja Kalle Kinnunen oli minuun, Skydive Finlandin DZ-koordinaattori Satu Aholaan, yhteydessä jo talvella. Hän pyysi minut laskuvarjohyppäämisen asiantuntijaksi paikalle mukaan, koska hyppyonnettomuutta ei oltu aikaisemmin EMC:ssa simuloitu.
Rasteja tällä leirillä on yhteensä neljä, laskuvarjohyppyonnettomuus, sukellusonnettomuus, uimari ja rantaan syöksynyt vene. Jokaisella rastilla on uhrit ja auttajaporukka, joka koostuu lääkäreistä ja muista ensihoidon tai pelastuslaitoksen ammattilaisista.
Simulaation alkavat
Roolini tässä harjoituksessa oli toimia laskuvarjohyppyonnettomuudessa asiantuntijana. Toimitin simulaatioon kaluston ja olin mukana rastilla ei-loukkaantuneena hyppääjänä. Meillä oli käytössä niin sanottu mock-tandemvarjo, johon oli kiinnitetty hylkyyn mennyt kupu ja tandemoppilaan valjaat eli kiinnitykset olivat oikeaa vastaavat. Myös kypärät, huuvat ja googelit olivat asianmukaisesti mukana. Hyppyhaalareina käytettiin paperisia suojahaalareita, jotta ne voitiin tilanteessa leikata oikeasti. Valjaita ja muuta kalustoa ei leikelty, vaikka todellisessa tilanteessa niin olisi varmasti aika herkästi tehty. Vammat oli maskeerattu taidokkaasti eikä tekoverta ollut säästelty.
Tandemhyppyonnettomuus
Skenaario oli se, että tandemhyppy oli ollut tarkoitus tehdä koulun vieressä olevalle kentälle, mutta kovan tuulen takia varjo ajautui viereiseen metsään, ja tandempari rysähti selkä edellä puun runkoa päin ja putosi maahan varjon tarttuessa oksiin. Ensimmäisenä paikalle ehdin minä, hypyn kuvaaja, ja olin hälyttänyt apua. Avun saaminen kesti pitkään ja olin laittanut tandemoppilaan pahasti vuotavaan avo-haavaan kiristyssiteen. Uhrit olivat edelleen kiinni toisissaan tandemvaljaissa. Apu tuli paikalle vasta noin tunnin päästä itse onnettomuudesta eli aikaa oli kuvitteellisesti kulunut jo paljon. Sää oli aurinkoinen mutta viileä ja kohtalaisen kova tuuli viilensi ilmaa entisestään.
Hätäkeskuksesta oli yksiköille tullut tieto ”putoamisesta” ja kolmesta laskuvarjohyppääjästä, joista kaksi oli loukkaantunut. Heillä ei ollut tietoa siitä, että kaksi loukkaantunutta olivat tandempari ja vielä kiinni toisissaan. Paikalle oli hälytetty myös lääkärihelikopteri vammojen mahdollisen vakavuuden vuoksi.
Simulaatiossa tandemhyppymestari oli huonossa kunnossa. Hän oli jäänyt törmäyksessä puun ja tandemoppilaan väliin ja oli menossa shokkiin mahdollisten sisäisten vammojen ja verenvuodon takia. Lisäksi hänellä oli kovia kipuja lantion alueella, tajunnan taso vaihteli ja hän oli pääasiassa sekava ja tokkurainen. Tilanteen edetessä hänen tilansa huononi tasaisesti. Tandemoppilaalla oli säären avomurtuma ja hän oli hereillä, kovin kipeä ja äänekäs, vihainen sekä kylmissään. Hehän olivat odottaneet apua jo kohtalaisen kauan.
Päänvaivaa valinnoista
Oli todella mielenkiintoista seurata, miten eri ryhmät toimivat. Päänvaivaa tuntui aiheuttavan erityisesti avomurtumapotilas ja hänen siirtämisensä tai irrottaminen hyppymestarin valjaista. Toiset ryhmät siirsivät potilaan heti pois toisen potilaan päältä ja toiset ryhmät stabiloivat murtumaraajan ensin, ennen kuin siirsivät hänet pois, vaikka se hidasti toisen uhrin kunnollista tutkimista. Huomion saattoi viedä kovaääninen huuto ja kiroilu.
Myös kolmannen uhrin eli minun kohtaamiseni oli vähän erilainen kaikissa tapauksissa. Kaikki ryhmät kysyivät kyllä jossain vaiheessa, olenko minä mahdollisesti myös loukkaantunut. Osa ryhmistä keräsi paljon taustatietoa tapahtuneesta minulta, olinhan kuitenkin ollut paikalla alusta asti ja pyysi apua, kun pelastushenkilökunnan resurssit olivat vajavaiset. Myös tandemparin irrottaminen toisistaan ja valjaiden ja varusteiden riisumiseen kysyttiin apua välillä vähän liian myöhään, vaikka olinkin aktiivisesti paikalla kyselemässä näiden ystävieni voinnista. Kolmen hengen työryhmällä kahden kohtalaisen vaikeasti loukkaantuneen potilaan hoitaminen ei todellakaan ollut helppoa ja priorisointitaidot olivat todella tarpeen.
Tilanteen johtajuus ei ollut aina ihan itsestään selvä asia tilanteen alussa, mutta tilanteen edetessä yleensä aina selkeä johtaja erottui joukosta, kuten työryhmissä kuuluukin. Resurssien vähyys monipotilas tilanteessa oli myös hyvin huomattavissa ja ulkopuolisen apua tarvittiin ja käytettiin tässäkin tilanteessa niin valjaiden ja muiden varusteiden riisumiseen, lämpöpeitteiden levittämiseen, paarien kantamiseen kuin tippapussin pitämiseenkin.
Jokainen simulaatio oli alkutilannetta lukuun ottamatta vähän erilainen. Tällaisissakaan tilanteissa ei ole vain yhtä ja oikeaa tapaa toimia. Leirin edetessä huomasi hyvin, että erilaiset harjoitukset samalla ryhmällä muokkasivat leirin aikana ryhmien dynamiikkaa, johtajuutta ja toimintaa ja viimeisenä hyppääjä-rastille tullut ryhmä oli kokonaistoiminnassaan johdonmukaisempi.
Debriefing
Debriefing käytiin aina heti simulaation jälkeen. Siinä kouluttajat kävivät läpi tapahtuman kulun aloittaen siitä, mitä tietoa onnettomuudesta ryhmillä oli paikalle tultaessa, mitä lisätietoa paikalla tilanteen kulusta saatiin ja millä keinoin tietoa kerättiin. Käytiin läpi, mitä kukin tilanteessa havainnoi ja miten ryhmät lähtivät toimimaan. Keskusteltiin siitä, olisiko jonkun tilanteen voinut tehdä toisin aikaa säästääkseen ja oliko jotain tärkeää jäänyt huomioimatta. Kaikille tuli vähän yllätyksenä, kuinka kauan potilaiden saaminen kuljetuskuntoon kohtalaisen hankalissa olosuhteissa todellisuudessa kesti.
Huomioitavaa oli, että kahden uhrin tapauksessa resurssi voi olla pieni. Silloin tilanteen arvio ja johtaminen nousevat erityisen tärkeäksi. Selkeä johtajan rooli auttaa kokonaistilanteen kartoitusta ja potilaiden priorisointia sekä siirtojen suunnittelua. Välillä kovaääninen potilas pärjää vähemmällä huomiolla, kuin se hiljainen, mahdollisesti shokkinen potilas, vaikka toki potilaan vaientaminen ja rauhoittaminen on myös tärkeää. Uhrien lämpimänä pitäminen on myös ensiarvoisen tärkeää, ja se meinasi monessa kohtaa unohtua muun kiireen keskellä.
Omat mietteet
Kaiken kaikkiaan tämä oli todella hyödyllinen ja erittäin mukava paripäiväinen. Sain tutustua isoon joukkoon uusia ihmisiä ja sain oppia ja ymmärrystä eri ensihoidon ja pelastusyksikköjen toiminnasta. Mitä enemmän heidän toimintaansa ymmärtää, sitä vähemmän on tarvetta kiukutella siitä, että joku asia kestää liian kauan. Kaikki kysymykset, joita he esittävät ovat tärkeitä ja niihin pitää suhtautua vakavasti, vaikka itse ei ymmärtäisikään miksi kysymys esitetään. Kaikki tieto on tarpeen. Ammattilaisille täytyy aina antaa työskentelyrauha, mutta apua voi tarjota.
Terveiset ammattilaisille
Sain myös omasta puolestani viedä sanaa eteenpäin ammattilaisille laskuvarjohyppäämisestä, siinä käytettävästä kalustosta ja erityisesti siitä, että laskuvarjohyppyonnettomuudessa olisi aina syytä tehdä tilannearvio sillä ajatuksella, että on kyse korkeaenergisestä vammasta ja adrenaliiniryöppy voi piilotella jotain oireista. Uhrilla voi olla pahojakin vammoja, mutta hän siitä huolimatta kykenee esimerkiksi nousemaan ylös ja kävelemään. Paikalla olevia muita hyppääjiä voi ja kannattaa pyytää auttamaan esimerkiksi varusteiden kanssa, ettei niitä heti ensimmäisenä aleta silppuamaan ja heiltä kannattaa kysyä kysymyksiä kokonaistilanteen ymmärtämiseksi.
Hätäkeskukselta lähtee monesti kutsu ”putoamisonnettomuuteen”, mihin laskuvarjohyppyonnettomuus ei useinkaan ole verrattavissa. Hätäkeskus kysyy monesti, että ”kuinka korkealta se putosi”. No, neljän kilometrin korkeudesta, mutta sehän ei ole koko totuus. Jos hyppääjä loukkaantuu esimerkiksi vauhditetun laskeutumisen yhteydessä tai vaikka alas asti holtittomasti pyörivän varjon kanssa laskeutumisessa, voidaan tilannetta helposti verrata siihen, että ajetaan moottoripyörällä tieltä ulos 200 kilometrin vauhdissa. Se, että ”pudotaan” 4000 metrin korkeudesta ei kuvaa tilannetta oikealla tavalla.
Kokemus olla mukana tällaisessa harjoituksessa oli todella huikea ja silmiä avaava. Porukka oli supermukavaa ja tietenkin ammattimaista ja koko leiri oli todella kovalla ammattitaidolla toteutettu. Ja huumori kukki, tietenkin. Raskas työ vaatii raskaan huumorin, eikö?
Kirjoittaja Satu Ahola on Skydive Finland ry:n Dropzone koordinaattori ja Turvallisuuspäällikkö, Skydive Finland ry
