Seppo Saario, pilvien huimapää

Seppo Saario vaikutti maamme ilmailussa seitsemällä vuosikymmenellä ja jätti siihen lähtemättömän jäljen. Kaikki alkoi sotakesänä 1944, kun joukko nuorukaisia nousi junasta Jämijärven asemalla ja sai peräkärryssä kyydin Jämillä alkavalle purjelentokurssille.

Siihen aikaan useimmat pojat olivat innostuneet ilmailusta. Minä olin siitä ehkä vähän yli-innostunut, Seppo Saario muisteli 1990-luvulla.

Saario jäi Jämille purjelennon opettajaksi. Hänet hyväksyttiin ilmavoimien aliupseeriohjaajakurssille 1951. Ilmavoimien vuosinaan Saario pääsi lentämään myös Messerschmitt Bf 109:llä ennen konetyypin poistumista palveluksesta.

Saariosta kasvoi jo 1950-luvulla ilmailun moniottelija, jonka ensimmäinen areena oli lentosirkus Pilvien huimapäät. Kiertue toimi 1940-luvun lopulta vuoteen 1954; Saario oli yksi sen kantavista voimista. Lentosirkuksella kerättiin varoja Ilmailuliitolle ja tehtiin ilmailua tunnetuksi sodasta toipuvan kansan parissa. Saario oli lentosirkuksessa taitolentäjänä, ilma-akrobaattien lennättäjänä ja kiertueenjohtajana.

Ammattimies ja tarinankertoja
Saario siirtyi siviiliin, suoritti Aeron perämieskurssin ja aloitti yhtiössä lentäjänä 1959. Ensimmäinen konetyyppi oli DC-3, sitten Convair Metropolitan, Sud Aviation Caravelle ja viimeisenä Douglas DC-9, jossa Saario toimi myös pääkouluttajana. Saario ei siirtynyt laajarunkokoneisiin, vaikka olisi virkaikänsä perusteella niihin päässyt.  Hän ei pitänyt ”tylsistä” lennoista, vaan halusi ohjata koneita käsin. Siihen aikaan kaukolennot tarkoittivat pitkiä poissaoloja, joten näytökset olisivat vaarantuneet, Pekka Saario kertoo.

Saario oli armoitettu tarinankertoja. ”Linjakuskin hommassa”, kuten hän työtään joskus kutsui, oli hauskoja sattumuksia, kuten tämä Jämillä kuultu tarina:
–Yölennolla Vaasaan ilmoitin Parkanon majakan sisään. Sitten kumpikin meistä torkahti ja DC-3 teki täyden ympyrän. Havahduimme, majakka uudestaan sisään ja uusi ilmoitus lennonjohdolle. Tehän jo tulitte…!? Joo ja nyt tultiin taas.

Saario jäi Finnairilta eläkkeelle 52-vuotiaana 1981. Eläkkeelle jäätyään hän oli myös DC-3-yhdistyksessä lentäjänä.

Experimental-rakentaja ja edelläkävijä

Oman lentokalustonsa suhteen Saario oli edelläkävijä. Jämillä alkanut koneen rakennusinnostus sai jatkoa Miamissa käydyllä DC-9-tyyppikurssilla. Paikallisella kentällä oli kirkkaan punainen Pitts Special. Saario muisteli tapaamista elämänsä koneen kanssa

–Se oli niin uskomattoman kaunis, että hankin saman tien sadalla dollarilla piirustukset Curtis Pittsiltä lupauksella, etten luovuta niitä eteenpäin. Niin se vain syntyi yhdeksässä kuukaudessa muutaman arkin piirustuksista.

OH-XPA:n ensilento oli syksyllä 1971 ja seuraavana talvena ensimmäinen näytös 20 asteen pakkasessa. Pittsin rakentamiseen osallistui Saarion lisäksi joukko Malmin ammattilaisia. Konetyypin suuritöisimmät komponentit, siivet, rakensi lentokonepuuseppä Esko Pankkonen Järvenpäässä.

Saarion Pitts ja 1981 valmistunut Christen Eagle II OH-XEA olivat Euroopan ensimmäiset. Eaglen valmistuminen käynnisti Suomen siviilitaitolennon systemaattisen kehityksen. Saariolla oli eläkkeelle jäätyään aikaa ja koulutukseen sopiva kone. Eaglen rinnalle hän hankki Lars Fellmanin kanssa Ultimate 10-300S OH-XSF:n ja Pitts S2B OH-SKY:n. Eaglella ja Pittsillä Saario, Fellman ja Saarion poika Pekka kouluttivat kokonaisen sukupolven taitolentäjiä.

Kilpataitolennon kehittäjä
Saario oli 1983 perustamassa Urheilutaitolentäjiä. Hän toi Suomen siviilitaitolennon nykyaikaan ja kilpaili itsekin jonkin verran. Täytettyään 70 vuotta Saario lopetti kouluttamisen ja lentämisen kerrasta. Yritimme taivutella jatkamaan mutta päätös piti.

–Lentäkää itse 55 vuotta ja tulkaa sitten kysymään uudestaan, Saario vastasi Urheilutaitolentäjien karvalakkilähetystölle.

Maailmanluokan näytöslentäjä
Saario lensi uransa aikana lähes tuhat näytöstä, mikä on todennäköisesti enemmän, kuin muut suomalaiset näytöslentäjät ovat yhteensä lentäneet. Taitolento oli ilmavaa mutta pysyi tiukasti paketissa. Kone ei harhaillut yleisön näkymättömiin. Näytösohjelma oli napakka ja päättyi aina loppuhuipennukseen, joka sai yleisön kaipaamaan lisää.

–Pidän huolen, että pysyn kiinni ohjelmassa, missä on aurinko, mikä on korkeus ja riittääkö nopeus seuraavaan liikkeeseen. Minua ei yleisö millään lailla kiihota, vaan he katselevat ja minä lennän, Saario linjasi turvallisen näytöslentämisen periaatteita.

Aloittaessaan Pitts-näytökset ei Saariolla ollut ketään neuvomassa. Oppia löytyi seuraamalla ulkomaista kehitystä. Vaaratilanteita sattui näytösten määrään nähden vähän. Jämsän juhannusnäytöksessä iski kuitenkin yksi: Saario lensi Raimo Turusen  Pittsin siivellä, kun moottori alkoi täristää.

–Vähensin tehoa ja sanoin Ramille, että taisi osua lokki potkuriin ja metsään mennään. Etusektoriin ilmestyi kuitenkin metsäautotie, jolle Pitts mahtui laskuun. Moottorihäiriön syyksi paljastui vika ruiskutuspumpussa.

–Mielestäni hoidin tilanteen hyvin ja kun näitä hommia tekee, on aina varautunut siihen, että jotain voi sattua, Saario filosofoi kysyttäessä eikö koskaan pelottanut.

Pekka Saario muistaa omilta Red Birds -vuosiltaan vain yhden läheltä piti -tilanteen, kun ryhmälle tarjottiin bensiiniä savuöljyn sijasta.
–Onneksi hajuaisti toimi ja koneet säästyivät tuholta!

Palkittu ja pidetty lentäjä
Seppo Saariolle myönnettiin Harmon patsas vuonna 1965. Hän oli Urheilutaitolentäjät ry:n ja Ilmailuliiton kunniajäsen sekä liiton monivuotinen hallituksen jäsen. Saario oli pidetty ilmailupiireissä ja niiden ulkopuolella. Monipuolisen lentäjän tarinoita kuunteli SM-kilpailuiden illanvietoissa mielikseen. Aito omistautuminen lajille tarttui ja innosti.

Saario sanoi 70-vuotishaastattelussaan Keski-Uusimaa-lehdessä halunneensa ja saaneensa läpi uransa kulkea ilmailun kehityksen eturintamassa. Hollolassa vuonna 1929 syntynyt Seppo Saario menehtyi Tuusulassa joulukuussa 2021. Ilmailun ohella hän oli pitkään mukana Rotary-toiminnassa. Saario oli 1950-luvulta asti naimisissa Maijan kanssa ja heillä on kolme lasta sekä lapsenlapsia.

VERTAANSA VAILLA OLEVA OPETTAJA
Tutustuin Saarioon suorittaessani lentolupakirjaa Malmilla 1979. Saarion lentäminen Pitts Specialilla oli tuttua jo 1970-luvun
lentonäytöksistä. Malmilla pääsin ihailemaan konetta ja keskustelemaan taitolennon saloista.

Kun Saarion Christen Eagle II valmistui, pääsin mukaan taitolentokurssille 1981. Syksyn kuulakkaissa säissä paneuduin taitolennon perusteisiin. Saario briefasi lennot perusteellisesti. Ilmassa tyyli oli rauhallinen ja koulutusote kannustava. Hänellä oli kyky innostaa ja lentojen jälkibriefauksista lähdin posket innosta hehkuen.

Vuosien mittaan lensin kertauslentoja Eaglella ja toisinaan opettajana toimi Saarion poika Pekka. Heidän innostamana alkoi oma kilpailu- ja näytöslentäjän urani. Vuonna 2013 perustimme taitolentoryhmän, jonka ensiesiintyminen oli kolmella koneella Oripään lentonäytöksessä. Ohjelman nimi oli ”Seppo Saario Special”.

Syksyllä 2013 Ilmailumuseolla avattiin taitolentonäyttely ja Saario kannusti meitä osastotaitolentoon. Näin syntyi Arctic
Eagles -taitolentoryhmä. Eagles onkin ottanut Saarion ja Raimo Turusen perustaman Red Birds -taitolentoryhmän esikuvakseen toimintaa kehittäessään.

TAPIO PITKÄNEN
Kirjoittaja on liikennelentäjä, joka toimi Suomen Ilmailuliiton puheenjohtajana vuosina 2010–14.

NUORUKAINEN SÄÄSTÄÄ PALAN TEIPPIÄ
Näin Saarion ensimmäistä kertaa lentonäytöksessä pikkupoikana. Lähietäisyydelle pääsin talkoolaisena Rissalan lentonäytöksessä 1983. Pyörin koneiden ympärillä, kun ryhmä valmistautui esitykseensä. Pukiessaan pelastusvarjoa
päälle Saario katseli mihin laittaisi kädessään olevan maalarinteippirullan ja huomasi minut: ”Hei, pitäisitkö tätä teippirullaa sen aikaa, kun käymme esiintymässä?”. Vastasin, että ilomielin, koska se olisi kunniatehtävä. Katkaisin pienen palan teippirullasta muistoksi ja se on minulla edelleen.

Muisto huvittaa nyt jälkeenpäin, mutta Saario oli suuri lentäjäsankari nuoren lentäjänalun silmissä. Myöhemmin tutustuin häneen aloittaessani oman taitolentoharrastukseni 1990.

Saarion vakava suhtautuminen lentoturvallisuuteen näkyi opettamisessa ja omassa lentämisessä. Saarion oppilaana oli helppo ja miellyttävä olla. Ilmapiiri oli avoin ja rento, mutta samalla vaativa ja johdonmukainen. Hän kykeni helposti siirtämään osaamistaan eteenpäin ja näki oppilaiden yksilölliset ominaisuudet.

PETTERI TARMA
Kirjoittaja on liikennelentäjä, joka toimi Suomen Ilmailuliiton puheenjohtajana vuosina 2015–19.

IKONI
Näin Saarion teinipoikana järvenpäälaisen Silmälasisopin julisteessa, jossa totinen mies Ray-Ban Aviatoreissa ja Finnairin
koppalakissa katsoi tiukasti kameraan. Nykyään puhutaan itsensä brändäämisestä. Saario brändäsi itsensä kauan ennen kuin sanaa oli edes keksitty.

Osa brändistä satoi myös työnantaja Finnairin laariin sen kiihkeässä kasvuvaiheessa 1970-luvulla, kun lentäjiä värvättiin lisää. Jos 1970-luvulla olisi ollut some, olisi Saariolla ollut paljon seuraajia.

Taitolento oli alusta asti tavoitteenani saatuani lupakirjan, mutta kunnollista koulutusta ei saanut missään. Muutaman
mutkan jälkeen hakeuduin Saarion Eagle-oppiin vuonna 1988. Lensin sitten vielä Pitts S2B:llä jatkokurssin. 1996 hankimme porukalla Christen Eagle OH-XEC:n ja Saario ajoi meidät sisään koneeseen.

Saarion jo lopetettua lentämisen, pyysin häntä mentoriksi ulkopuolisiin syöksykierteisiin. ”Saa nähdä vieläkö klapi pelaa”, tokaisi yli 70-vuotias mestari. Pelasihan se ja opin liikkeiden turvallisen suorituksen, kuten myös hauskan liikkeen, jossa ulkopuoliseen kierteeseen lähdetään normaalisakkauksesta työntämällä.

Saario korosti usein, että taitolento on kilpailunakin vain leikki, jota ei saa ottaa liian vakavasti. Hän ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta joutunut vaaratilanteisiin eikä koskaan aiheuttanut niitä.

JUKKA JUSSLIN
Kirjoittaja on yksityislentäjä, joka on toiminut luottamustehtävissä Urheilutaitolentäjät ry:ssä.