lukeaksesi lehdessä julkaistut artikkelit
Kirjaudu jäsentunnuksilla

Sattuman varasta operoituun toimintaan

keskiviikko 18.08.2021
TEKSTI MARI LEHTONEN

 

“Teemme todella paljon töitä laskuvarjohyppäämisen turvallisuusasioihin liittyen, mutta lento-onnettomuuksien edessä olemme täysin voimattomia.” Näin lohduttomasti totesi Ruotsin laskuvarjoliiton puheenjohtaja muutama päivä Örebron tuhoisan hyppylento-onnettomuuden jälkeen kesäkuussa 2021. Näin voisi todeta kuka tahansa laskuvarjohyppääjä vastaavassa tilanteessa. Hyppääjän koulutus, tiedot tai taidot eivät anna minkäänlaisia eväitä siihen, kuinka turvallista ilma-aluksen kyydissä matkustaminen on, eikä kuulukaan antaa.

 

Pelkästään eurooppalaisissa hyppylento-onnettomuuksissa on menetetty kahdeksan vuoden aikana yli 50 ihmishenkeä. Hyppylentäminen on riskien realisoituessa harrasteilmailun tuhoisinta toimintaa, sillä esimerkiksi suomalaisten hyppykoneiden kyydissä matkustaa pokalla useimmiten vähintään viisi, enimmillään jopa kaksikymmentä ihmistä. Koneet lastataan lähelle suurinta mahdollista lentoonlähtöpainoa ja monesti on kiire. Kiire mahduttaa päivään mahdollisimman monta pokaa, kiire ehtiä ennen auringonlaskua tai lentorajoitusajan alkamista, kiire taivaalle.

 

Ilmailuliiton alainen Laskuvarjotoimikunta on tehnyt turvallisen hyppylentämisen eteen viime vuosina paljon töitä. Kerhoille on tarjolla runsaasti materiaalia riskien arvioimiseen, lentäjien kouluttamiseen ja hyppääjien valistamiseen olemassa olevista riskeistä. Todellisuus kenttien laidalla ei kuitenkaan ole suoraan ohjekirjasta.

 

 

Riittävä koulutus ja dokumentointi

Traficom julkaisi kesäkuussa tutkintaraportin vuosi sitten Suomessa tapahtuneesta hyppylento-onnettomuudesta. Silloin vältyttiin onneksi kuolonuhreilta. Onni paikkasi sen, mikä osaamisesta ja kokemuksesta puuttui. Tutkintaraportissa tehtiin johtopäätöksiä siitä, miksi onnettomuus pääsi syntymään. Kävi ilmi, että ajan tasalla olleen dokumentaation sijasta luotettiin perimätietoon ja riittävän koulutuksen sijasta käsityksiin. Näin ei pitäisi olla missään korkean riskin toiminnassa. Onkin aiheellista pohtia, kuinka lähellä tai kaukana olemme Ruotsin kaltaisesta onnettomuudesta todennäköisyyksien valossa. Voisiko näin tapahtua Suomessa?

 

Traficom antoi tutkintaraportissaan suosituksia. Yksi niistä oli, että vastuu laskuvarjohyppylentotoiminnasta tulisi antaa laskuvarjotoimintaa harjoittavalle ei-kaupalliselle organisaatiolle jossain muodossa. Samalla toimintaan kohdistettaisiin osittain kaupallisen erityislentotoiminnan vaatimuksia kevennetyssä muodossa. Vaatimuksia voisi Traficomin mukaan soveltaa esimerkiksi siten, ettei toimintaan vaadittaisi CPL-lupakirjaa.

 

Ajatus ei ole uusi. Olen tuonut hyvin samansisältöisen ehdotuksen harrasteilmailun turvallisuusprojektin yhteydessä Ilmailuliiton ja Traficomin nähtäville jo vuonna 2016. Mutkat suoriksi oikoen, kysy-mys on hyppylentotoiminnan operoimisesta. Organisaatiosta, samanlaisina toistuvista prosesseista ja vastuuttamisesta. Kaupallisen toiminnan puolelta omaksuttavasta tavasta varmistaa turvallisuutta koulutuksen, harjoittelun ja toistuvuuden avulla.

 

Traficomin suositus jättää paljon auki, mikä on sekä uhka että mahdollisuus. Riskinä on, että organisaation kehitys annetaan hyppyharrastajille iltapuhteina tehtäväksi. Hieman kuin vilkkaan lentoase-man turvallisuussuunnitelman tekeminen vastuutettaisiin pelkästään paljon lentäville asiakkaille. Niinkin tulisi varmasti hyviä ideoita, mutta osaaminen ja asiantuntijuus jäisivät puuttumaan. Mikäli työ tehdään huolella, operoivan organisaation mukaan tuominen tarjoaa raamit hyppylentotoiminnan pyörittämiseen yhtäläisten turvallisuusprosessien avulla sekä toiminnan skaalautuvuuden riippuen siitä, kuinka paljon ja millaisissa muodoissa hyppyjä tehdään.

 

 

Kirjoittaja Mari Lehtonen on Suomen Ilmailuliitto ry:n hallituksen jäsen.