lukeaksesi lehdessä julkaistut artikkelit
Kirjaudu jäsentunnuksilla

Sata vuotta ilmailun hyväksi

torstai 31.01.2019
TEKSTI Harri Mustonen
KUVAT Raija Heiskala, Harri Mustonen, Hannu Mäkelä, Erkki Kantonen ja Tampereen Ilmasilta

1920- ja 1930-lukuja kutsutaan ilmailun kultaisiksi vuosikymmeniksi. Myös Suomessa ennakkoluulottomat uranuurtajat veivät ilmailuaatetta eteenpäin ja maassamme päästiin toden teolla harrastamaan lentämistä.

Suomen Ilmailuklubi perustettiin 30. marraskuuta 1919. Vuonna 1945 järjestön nimi vaihdettiin Suomen Ilmailuliitoksi. Kun samana vuonna uudelleen nimetylle jär­jestölle lahjoitettiin myös lakkau­tetun Suomen Ilmapuolustusliiton omaisuus, jatkoi Suomen Ilmailuliitto harraste- ja urheilu­ilmailun valtakunnallisena keskus­järjestönä.

Suomen Ilmailuliiton ja harrastusilmailumme historiassa on monia ilmailijoita, jotka ovat työllään ja saavutuksillaan vieneet eteenpäin yhtä ihmiskunnan hienointa unelmaa – lentämistä. Tässä juttusarjassa nostamme esiin jokaiselta vuosikymmeneltä heistä muutamia.

Ilmailun kehitys Suomessa lähti käyntiin toden teolla vasta, kun maahamme perustettiin ilmavoimat vuonna 1918. Vaikka Suomessa aiemminkin oli tehty yksittäisiä lentoyrityksiä ja suuriruhtinaskunnassa oli toiminut maailmansodan aikana venäläisten lento­tukikohtia, avasi ilmavoimat viimein mahdollisuuden toteuttaa unelman lentämisestä. Se olikin pitkään ainoa mahdollisuus päästä irti maan kamarasta, sillä Suomessa ei itsenäisyyden alkuvuosina ollut siviiliko­neita ja ensimmäinen siviililentokoulukin perustettiin vasta 1920-luvun lopulla. Ilmailuaate kuitenkin voi­mistui, ja joukko ilmavoimien upseereita sekä siviilejä perusti Suomen Ilmailuklubin marraskuussa 1919.

”Klubin tarkoituksena on kaikin tavoin vilkastuttaa siviili- ja sotilasilmailua Suomessa kaikilla sen sovel­luttamisaloilla, sekä urheilullisella että tieteellisellä”, kirjattiin järjestön sääntöihin.

Uuden klubin eräänä tarkoituksena oli järjestää myös lentokilpailuja. Niinpä maaliskuussa 1921 sen toi­mesta toteutettiin ilmavoimien lentokalustolla ja lentä­jillä ensimmäinen lentokilpailu Kruunuvuorenselällä. Saman vuoden lokakuussa – kun sääntöjen maininta sotilasilmailusta oli poistettu – Kansainvälinen ilmailu­liitto FAI hyväksyi Suomen Ilmailuklubin jäsenekseen kokouksessaan Madridissa. Nyt Ilmailuklubin toimesta voitiin ryhtyä myön­tämään myös kansainvälisiä ohjaajatodis­tuksia, lisäksi se valvoi maassamme ilmailun ennätyssuorituksia.

”Ilmailumme suuren tulevaisuuden alku”

Suomen Ilmailuklubin perustamisesta huolimatta jäi harrasteilmailu vielä odottamaan tulemistaan. Se sai alkunsa kuitenkin – ehkä hieman yllättäenkin – maanpuolustusaatteen kautta. Vuonna 1923 perustettiin ensimmäiset ilmapuolus­tusyhdistykset Joensuuhun ja Kuopioon, joka johti lopulta valtakunnallisen Suomen Ilmapuolustusliiton perustamiseen loka­kuussa 1925. Sen tehtävänä oli Suomen ilmailun ja etenkin ilmapuolustuksen kehit­täminen. Oltiin siis etupäässä maanpuolus­tuksen asialla, mutta jotta tässä tavoitteessa onnistuttaisiin, oli ilmailuaatetta levitettävä ympäri Suomea. Eräänä keinona nähtiin lennätyskiertueet maakuntiin ja vuoden 1927 lopussa liitto saikin hankittua tätä varten kaksipaikkaisen de Havilland DH.60 Moth -koneen. Tämän ”Suomen kansan en­simmäisen lentokoneen” vihki vuoden 1928 helmikuussa tasavallan presidentin puoliso Signe Relander Ilmattareksi juhlavin sa­noin: ”Olkoon tämä lentokone ilmailumme suuren tulevaisuuden alku”.

Ilmattaren ensimmäiseksi lentäjäksi valittiin lentomestari Urho Heiskala, joka oli saanut ilmavoimien ohjaajatodistuksen vuonna 1925 ja toiminut muun muassa näy­töslentäjänä ilmavoimien Keisarin sirkus­laivue -taitolentoryhmässä.

Hiljaista ja huumorintajuista Urho Heiskalaa kutsuttiin ”koko Suomen lennättäjäksi”. Tämä vaatimaton mies tuli tunnetuksi myös Ilmattarella ja Pilvettärellä lentämillään upeilla taitolento­esityksillä. Heiskalan kohtalona oli kaatua ilmataistelussa 1940 Tampereen taivaalla.

Kiertueet Mothilla eivät olleet pelkkää hupilentelyä. Heiskalan piti itse huoltaa kone ja korjata mahdolliset vauriot. Varsinkin vanerisissa kellukkeissa riitti jatkuvasti paikkaamista – alumiinisiin kun Ilmapuolustusliitolla ei ollut varaa. Kiertueet olivat kuitenkin menestys. Lamasta huolimatta monilta löytyi rahat lennätykseen – olihan se uutta ja jotain ennenkokematonta.

Heiskala teki ensimmäiset lennätys­kiertueensa suksin varustetulla Ilmattarella kevättalvella 1928 Karjalaan sekä Keski- ja Lounais-Suomeen. Kesäkiertueella len­tomestari lennätti väkeä Pohjanmaalla, Satakunnassa, Hämeessä ja Karjalassa. Kansa otti Ilmattaren innolla vastaan kaik­kialla, minne se laskeutui. Suomen Ilmailu -vuosikirja kirjoitti juhannuksena pidetyistä Kauhavan ilmailupäivistä, että ”lähes puolen­toistasataa kertaa ’Ilmatar’ nousi ilmaan, eikä sittenkään ehtinyt antaa ilmakastetta kaikille sitä haluaville pohjalaisille”. Ilmattaren kyy­dissä saikin vuoden 1928 aikana peräti 1 038 ihmistä ensikosketuksensa lentämiseen.

Seuraavana keväänä Ilmapuolustusliitto hankki toisen Mothin, Pilvettären, ja vuonna 1929 näillä kahdella koneella lennätettiin yh­teensä 1 753 matkustajaa sekä osallistuttiin useisiin lentonäytöksiin.

Kiertueiden vanavedessä syntyi useita ilmapuolustusyhdistyksiä ja ilmailuaate alkoi saada jalansijaa Suomessa. Näin Ilmapuolustusliitosta tuli se taho, joka edisti harrasteilmailua käytännön toimin Ilmailuklubin jäädessä enemmän taustalle.

Harrasteilmailumme uranuurtajia

Järjestöjen lisäksi myös muutamat yksi­tyishenkilöt lähtivät 1920-luvulla innolla kehittämään suomalaista ilmailua. Vuonna 1924 Suojeluskuntain ohjaajakurssin suo­rittanut Niilo Karhumäki päätti rakentaa oman lentokoneen. Ajatus oli tuon ajan Suomessa melko vallankumouksellinen. Siviililentokoneita ei ollut kuin Aero Oy:llä, joka oli vasta saman vuoden maaliskuussa aloittanut lennot Junkers F 13:lla.

Niilo ryhtyi kuitenkin määrätietoisesti rakentamaan suunnittelemaansa lentoko­netta yhdessä veljensä Valton sekä kahden muun henkilön kanssa. Ensilento tällä Karhu 1:ksi nimetyllä lentokoneella tapahtui alkuvuodesta 1926. Se oli melko alkeellinen, ja miehet ryhtyivät suunnittelemaan välittö­mästi uutta lentokonetta. Veljesten Keljossa sijaitsevassa verstaassa syntyivät sitten Karhu 2, Karhu 3 sekä Tiira.

Niilo ja Valto Kar­humäki rakenta­mansa Karhu 2:n edessä. Kotipirtissä aloitettu lentoko­neiden rakentelu laajeni sotien jälkeen liikenne­lentoyhtiö Kar-Air Oy:ksi, joka kuljetti matkustajia ympäri maailman.

Pian Karhumäet hankkivat yleisölen­nätyksiä varten Moth-koneen ja toiminta laajeni. 1930-luvun alkuun tultaessa veljesten koneenrakennusharrastus oli muuttunut ilmailualan yritykseksi, joka korjasi ja huolsi lentokoneita, teki yleisölennätyksiä ja kou­lutti siviililentäjiä sekä suoritti ilmakuvausta.

Samoihin aikoihin Väinö Bremer puo­lestaan hankki itselleen kokometallisen Junkers A 50 Junior -urheilukoneen. Bremer oli jo tuolloin tunnettu lentäjä ja saanut ilmavoimissa kutsumanimen ”Keisari” – juuri hän oli perustanut aiemmin mainitun sirkuslaivueenkin. Ilmavoimien jälkeen Bremer siirtyi liikennelentäjäksi Aeroon ja toimi Junkers-tehtaan esittely­lentäjänä. Tässä tehtävässä hän lensi muun muassa kolmimoottorisella Junkers K-30:lla vuonna 1927 Turkkiin asti.

Väinö Bremer vaimonsa Astridin kanssa Afrikan lennon jälkeen Santahami­nassa. Tuhansia ihmisiä oli Bremereitä vas­tassa myös Kauppa­torilla, minne he siirtyivät Santahami­nan tervetuliaissere­monian jälkeen.

Tämä määrätietoinen oman tiensä kulkija suoritti kuitenkin 1930-luvun alussa vieläkin hurjempia kaukolentoja. Hän lensi ensin pienellä Junkersillaan ympäri Euroopan ja sen jälkeen vuonna 1932 Afrikkaan, Kapkaupunkiin. Seuraavana vuonna hän teki Junnullaan vielä kaukolennon maa­pallon ympäri – valtameret tosin piti ylittää laivalla. Yhtä kaikki lennot olivat lama-ajan Suomessa uskomaton suoritus, sillä pelkäs­tään rahoituksen saaminen oli kovan työn takana. Yrittäjähenkinen Bremer tekikin Junkersillaan muun muassa yleisölennä­tyksiä ja kävi sillä jopa Jäämerellä etsimässä silliparvia kalastuslaivastolle.

Väinö Bremerin Junkers A 50 Junior eli Junnu, jolla Bremer lensi muun muassa Euroopan ja Afrikan lennot sekä kiersi maapallon. Pitkänmatkan lennot tekivät Bremerin – ja samalla myös suomalaisen ilmailun – tunnetuksi ilmailun kansainvälisissä piireissä.

Väinö Bremer lähdössä lennättämään Junnullaan Kurrin kartanon isäntää vuonna 1932.

Kurt Bergerin ja Asser Järvisen suunnittelema Sääski teki ensilennon talvella 1928 ja siitä tuli Suomen ensimmäinen sarjavalmisteinen lentokone. Vasemmalla koelentäjä Georg Jäderholm ja keskellä Vuokko Knuutila, joka sai ensimmäisenä naisena Suomessa lentolupakirjan.

Saksalainen retkikunta esitteli purjelentoa Helsingissä Tuomarinkylän pelloilla vuonna 1934.

Purjelento – ilmailua nuorisolle

Vuonna 1934 saapui maahamme Saksan ur­heiluilmailuliitosta retkikunta esittelemään uutta ilmailun lajia – purjelentoa. Mukanaan saksalaiset toivat liito- ja purjekoneita, joilla lensivät näytöksiä Helsingissä, Tampereella sekä Viipurissa, ja saivat suomalaiset innos­tuksen valtaan. Ilmapuolustusyhdistykset ryhtyivät järjestämään purjekoneiden ra­kennuskursseja – nyt myös nuoret pääsivät mukaan ilmailun pariin. Joka puolella maata alkoi valmistua puisia liito- ja purjekoneita, ja niinpä kulkulaitosministeriö valtuutti Suomen Ilmapuolustusliiton purjelentotoi­minnan viralliseksi valvojaksi.

Purjelennosta oli kiinnostunut myös ilmavoimissa palvellut sekä Merivartiolaitoksen ohjaajana toiminut Toivo B. Nissinen. Vuonna 1935 hänet valittiin Jämijärvelle perustetun purjelento­koulun johtajaksi. Nissinen ryhtyikin kehit­tämään tarmokkaasti purjelentokeskusta käyden pariin otteeseen opintomatkalla Saksassa. Teknikoksi opiskellut Nissinen piirsi jopa itse useimmat purjelentokes­kuksen rakennuksista.

Lippalakkipäinen Toivo B. Nissinen ilmeisesti kurssilaisten ympäröimänä. Jämin purjelentokoulun kronikassa häntä luonnehdittiin Suomen ainutlaatuisimmaksi rehtoriksi: ”Osaa laskea leikkiä ja ymmärtää sitä enemmän kuin kymmenen tavallista miestä yhteensä.”

Lentotoiminta ja oppilasmäärät kasvoivat Jämillä koko 1930-luvun. Vuonna 1936 oppilaita oli 218, seuraavana vuonna 247 ja vuonna 1938 jo 324. Purjelennosta tuli nopeasti suosittu harrastus, johon voivat osallistua sekä tytöt että pojat. Kesällä 1938 päästiin jo matkalennon makuun, kun Olavi Korhonen lensi Jämiltä Pihlajavedelle 89 kilometrin matkan ja Lennart Poppius Tampereen lentokentälle 67 kilometrin päähän. Tuo vuosi oli muutenkin merkityk­sellinen Jämille sekä suomalaiselle purje­lennolle, sillä lokakuussa olympiakilpailujen toimikunta päätti, että purjelento olisi vuoden 1940 kisojen ohjelmassa – ja nehän oli määrä pitää Suomessa.

Nissinen sai järjestäjät vakuutettua, että olympialaisten purjelentokilpailut kuuluivat nimenomaan Jämille – muitakin lentokenttiä kun oli ehdotettu – ja ryhtyi toimeen. Kentälle valmistui uusi tie ja puhelinyhteyksiä parannettiin, lisäksi rakennettiin tekninen rakennus ja betoninen lentokonehalli, jotka ovat yhä nykyäänkin käytössä.

Kesällä 1939 purjelentokeskuksessa pidettiin valmennusleiri, johon osallistui 23 lentäjää. Leiriä varten oli hankittu sen ajan parhainta kalustoa: kaksipaikkainen Kranich, jolla voitiin harjoitella mittarilentoa sekä tehdä tarkastuslentoja ja kaksi Weihe-suurtehopurjekonetta. Kesän aikana valmennettavana ollut Jorma Norola lensi Suomen matkalentoennätyksen, 232 kilometriä. Leirin perusteella Norola, Toivo Kaario ja Nils Katajainen valittiin kesän suoritusten perusteella olympiajoukkueeseen.

Toisin kuitenkin kävi. Syyskuussa 1939 syttyi toinen maailmansota ja marraskuun viimeinen päivä Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Edessä olivat raskaat sotavuodet, mutta työ purjelennon ja harrasteilmailun eteen jatkui.

Rhönbussard-purjekonetta viedään starttipaikalle Jämillä. Purjelento antoi 1930-luvulla ensimmäistä kertaa nuorille pojille ja tytöille mahdollisuuden aloittaa lentoharrastus.

Purjelentokeskuksen paikka valittiin kilpailulla, johon ihmiset saivat jättää ehdotuksiaan, ja voittajaksi valikoitui Jämijärvi. Purjelentokoulun ensimmäisiä rakennuksia 1930-luvulla.

Aeron koneiden toiminta siirtyi Katajanokalta Malmille loppuvuodesta 1936. Toivo B. Nissinen perheineen Malmilla Aeron Junkers Ju 52:n edessä.

Malmin lentokenttä avattiin lentoliikenteelle 16.12.1936 ja vihittiin virallisesti käyttöön 15.5.1938. Kuva on vuodelta 2017.

Ilmailumme alkuvuodet

Ilmailuliiton historiaa

30.11.1919 Suomen Ilmailuklubi perustetaan

6.3.1921 Ilmailuklubi järjestää ensimmäiset lentokilpailut

29.12.1925 Suomen Ilmapuolustusliitto perustetaan

Maaliskuu 1928 U. Heiskala aloittaa lennätyskiertueet Ilmattarella

Maalis–toukokuu 1932 V. Bremer lentää Helsingistä Kapkaupunkiin ja takaisin

31.3.–2.4.1933 Ilmapuolustusliiton järjestämä Petsamon lento -kilpailu

Touko–elokuu 1933 V. Bremer tekee kaukolennon maapallon ympäri

Syyskuu 1934 saksalainen retkikunta esittelee purjelentoa Suomessa

Heinäkuu 1935 Jämijärven purjelentokoulu aloittaa toimintansa

1937 Ensimmäinen Ilmailu-lehti ilmestyy

Ilmailun historiaa

6.3.1918 Suomen ilmavoimat perustetaan

2.7.1920 Ruotsalainen R. Thörnblad hyppää ensimmäisen laskuvarjohypyn Suomessa

16.–18.4.1922 Ilmavoimien järjestämä Suomen ympärilento­kilpailu

17.6.1922 E. Erho tekee ensimmäisenä suomalaisena laskuvarjo­hypyn Suomessa

20.3.1924 Aero Oy tekee ensimmäisen reittilennon Tallinnaan. Koneena oli Junkers F 13. Talvisin toimit­tiin suksilla, avovesikautena kellukkeilla.

Maalis–huhtikuu 1926 Ilmavoimien Keisarin sirkus­laivue kiertää Etelä- ja Itä-Suomea

20.–21.5.1927 Charles Lindbergh lentää yli Atlantin

1928 Sääski Oy perustaa ensimmäisen siviililentokou­lun Suomeen

Syksy 1929 H. Kasten saa ensim­mäisenä suomalaisena siviililentäjänä ohjaajatutkin­non Sääski Oy:ssä

1930 Lentosää­palvelu aloittaa toimintansa Aero Oy:n lento­satamassa Helsingissä

29.3.1931 V. Knuutila saa ensimmäisenä suomalaisena naisena kansainvälisen ohjaaja­tutkinnon

Tammikuu 1933 Avoin yhtiö Veljekset Karhumäki perustetaan

8.9.1935 Turun Artukaisten lentokenttä avataan

16.12.1936 Malmin lento­kenttä avataan

3.4.1937 V. Leppänen tekee ensim­mäisen mittari­laskeutumisen Malmille