46-vuotias Samuel Riippa kokeili leijalautailua, jota voi harrastaa vedessä ja jäällä sekä vaikka tunturissa.
– Tein tunturissa korkeita hyppyjä ja lensin leijalla. Siellä näin myös varjoliitimiä, ja koska ne näyttivät turvallisemmilta kuin leijalla lentäminen, innostuin niistä, Riippa kertoo.
Tampereella asuva Riippa aloitti varjoliitokurssin helmikuussa Jämillä. Koulutuksen järjestää Tampereen Kevytilmailukerho. Kahtena ensimmäisenä viikonloppuna kurssilaiset kävivät teoriat läpi ja tekivät muutamia matalahinauksia. Riipan lisäksi kurssia käy kaksi muuta oppilasta.
– Ensin meillä oli maakäsittelyjakso, jossa opettelimme siiven ohjaamista maassa. Sitten hinattiin mönkijällä niin, että oppilas juoksi narun perässä, jotta opettaja näki, että siipi pysyy hanskassa. Sen jälkeen noustiin jalat ilmaan ja vähitellen korkeammalle ja korkeammalle niin, että asian kanssa pääsi sinuiksi. Ensimmäiset viisi lentoa tehdään matalalla hinauksella. Sen jälkeen on 35 lentoa korkeahinauksella, Riippa kuvailee.
Siiven käsittely maassa vaatii harjoittelua, sillä se pitää saada oikeaan asentoon pään päälle. Käytettävissä on muutamia eri taktiikoita. Jos ei tuule, lentäjä juoksee niin, että siipi täytyy ja nousee lentäjän pään päälle. Jos tuulee, lentäjä vain vetää punoksista ja tuuli täyttää siiven ja auttaa nostamaan siiven päänpäälle.
Alkuvauhti saadaan hinaamalla varjoliitäjää autolla, mönkijällä, moottorikelkalla tai veneellä, joilla vedetään kitkakelan kautta kulkevaa köyttä. Rinteestä voi lähteä omilla jaloillaan hyppäämällä rinnetuuleen. Alkuvauhdin voi ottaa myös laskettelusuksilla hiihtämällä, ja kun siipi täyttyy, matka jatkuu lentämällä.
– Kun varjon oppii saamaan pään päälle ja maakäsittely on hanskassa, lentoonlähtö sujuu turvallisesti. Siiven käsittely lentäessä on helppoa. Valjaissa tuntee, jos siipi lähtee kääntymään, Riippa kertoo.
Itsenäisen varjoliitäjän kelpoisuuden saa teoria- ja käytännönopiskelulla ja suoritettuaan vähintään 40 korkeaa lentoa, joista yhden on oltava tarkastuslento.
Ennen leijalautailua ja tuoretta varjoliitoharrastustaan Riippa ehti harrastaa lennokkeja 30 vuoden ajan. Varjoliidossa miestä kiehtoo aidonoloinen lentäminen.
– Pääseekö sen lähemmäs lintua, kuin varjoliitimellä lentäessä? Riippa kysyy ja jatkaa:
– Varjoliitäjä istuu valjaissa vahvojen punosten varassa siipi päänsä päällä. Ei ole lasikuitukoria eikä moottoria. Liidintä ohjataan käsillä ja ainoa ääni mikä kuuluu, on tuulen suhina korvissa. Lentäessä tulee vapauden tunne.
Tuoretta lentäjää kiehtoo erityisesti varjoliidon monipuolisuus. Varjoliitimellä voi lentää pitkiäkin matkoja nousevasta ilmavirtauksesta toiseen. Varjoliitoa voi harrastaa myös rinteessä, jolloin esimerkiksi mereltä tai järveltä puhaltava tuuli tekee rinteeseen nousevan ilmavirtauksen.
Kun lupakirja on taskussa, Riippa toivoo pääsevänsä lentämään erilaisissa olosuhteissa.
– Tätä voi lentää jäältä, rinnetuulesta tai mennä matkalentoa tai taitolentoa siivellä tai harjoitella maalinlaskuja. Sekin on mahdollista, että laittaa varjoliitimeen reppumoottorin, jolla voi lähteä lentoon omatoimisesti. Varjoliidossa on monenlaisia vaihtoehtoja, miten voi harrastaa erilaisissa tilanteissa ja eri vuodenaikoina, Riippa kehuu.
– Suosittelen varjoliitoa muillekin. Suomessa koulutus on superturvallista ja laadukasta. Ihmiset pitävät tätä extreame-lajina, koska tämä sekoitetaan usein base-hyppyihin vuoristossa, laskuvarjohyppyyn ja muuhun sellaiseen. Suomessa otetaan kaikki säännöt prikulleen ja ollaan tarkkoja, että niitä noudatetaan. Aina on hurjapäitä, jotka eivät välitä lajin turvallisuussäännöistä, mutta se ei ole lajin syy vaan hurjapäiden, Riippa vertailee.
