lukeaksesi lehdessä julkaistut artikkelit
Kirjaudu jäsentunnuksilla

Sähköpuhkut, helppo tie jettimaailmaan

keskiviikko 26.05.2021
TEKSTI AURORA KOSKENSALO
KUVAT KARI KOSKENSALO, TIMO KOSKENSALO
Stabilointiominaisuuksilla varustettu E-Fliten Viper on osoittautunut varmatoimiseksi harjoituslennokiksi. Kuva: Timo Koskensalo

 

Sähköpuhallinmoottorilla varustetut pienet malli- ja sporttilennokit yleistyvät vauhdilla. Niitä on helppo tilata verkkokaupoista, ne ovat kauniita ja kohtuuhintaisia. Niiden lennättämisessä on omat niksinsä, jotka saattavat yllättää potkurikoneisiin tottuneen.

 

Puhallin on yleensä sitä hiljaisempi, mitä enemmän siinä on lapoja. Kuva: Timo Koskensalo

 

Puhallin- tai jettilennättäjäksi mielivälle iskee lennokkikauppojen verkkosivuilla valinnanvaikeus. Tarjolla on vaikka mitä konetyyppejä aina Me-262:sta F-104 Starfighteriin ja F-14 Tomcatiin asti. Painoa näillä komistuksilla on yleensä 2–4 kiloa ja ne kulkevat helpostikin yli 150 kilometrin tuntivauhtia.

 

Useita sähköpuhallinlennokkeja lennättänyt Turun Lennokkiseuran Jussi Forss kehottaa aloittamaan puhallinkoneella, joka muistuttaa lento-ominaisuuksiltaan mahdollisimman paljon perinteistä potkurivetoista lennokkia. Hän suosittelee puhallinlennättäjiksi mieliville E-Fliten Viperiä ja muistutta myös Freewingin Avantin olevan hyvä.

Jussi Forss lennättää puhallinlennokkejaan pääasiassa Turun Paattisten lennokkikentällä. Vasemmalla 90 mm puhaltimella varustettu Flex Jet ja oikealla 80 mm puhaltimella varustettu Mirage 2000 C. Kuva: Timo Koskensalo

Sportti- eli harjoituskoneeksi kutsutun Viperin siipi on pitkä suhteessa runkoon, mikä tekee siitä vakaan kulkijan. E-Fliten Viperistä on tarjolla Spektrumin Safe AS3X -vastaanottimella varustettu malli. Kyseisessä vastaanottimessa on kolmiakselinen stabilointisysteemi. Se napsautetaan päälle lähettimen vipukytkimestä. Stabilointi estää rajut kallistukset ja pitää nokan nousu- sekä laskukulmat hillittyinä.

 

Safe AS3X-vastaanottimessa on myös toiminto, joka vakauttaa lennokin vaakalentoon, kun ohjaimen tikut päästetään keskelle. Tietysti Viperiä voi lennättää ilman aputoimintoja, tai ne voi kytkeä päälle, vaikka vain laskua varten.

 

Stabilointijärjestelmä tekee esimerkiksi puuskaisen sään lähestymisistä helppoja. Automatiikasta huolimatta Viperiä ei voi suositella vasta-alkajille. Se karkaa helposti näkökentästä – kärkiväliä kun on ainoastaan 1100 millimetriä ja pituutta 1025 millimetriä, melko tyypilliset mitat pikkupuhkulle.

 

Millainen lennätystaito puhallinlennättäjäksi mielivällä tulisi olla?
– Jos hanskaa taitolennokin hyvin, sitten alkaa olla puhallinlennokkikin hanskassa, Jussi Forss evästää.
Hänen mielestään puhallin- ja potkurilennokin keskeiset erot huomaa helpoiten hitaassa vauhdissa. Potkurivirta ei huuhdo puhallinlennokin ohjainpintoja, ja ne muuttuvat yleensä äkkiä arvaamatta tehottomiksi. Puhallinlennokeissa ei myöskään ole potkurijarrutusta, minkä takia ne tuntuvat laskuvaiheessa liiankin liukkailta. Siksi niissä on usein laipat.

 

Viime kesänä Forss hankki Freewingin Mirage 2000 C -sähköpuhallinkoneen ja tuli samalla tutustuneeksi deltasiiven erityispiirteisiin.

 

– Deltasiipinen Mirage jarruuntuu kaarroissa voimakkaasti. Laskuun se on tuotava suurella kohtauskulmalla. Deltasiipinen lennokki vaatii lisäksi aktiivista kaasunkäyttöä, Forss selittää.

 

Puhallinlennättäjän täytyy totuttautua ensilennosta alkaen lyhyisiin lentoaikoihin. Useimmat sähköpuhkut lentävät 2500– 5000 milliampeerituntisen, 4–6-kennoisen lipo-akun voimin. Virtaa riittää tavallisesti 3-5 minuutin lentoon. Akussa on oltava potkua lennon loppuun saakka, sillä pienten lennokkien siipikuormitus on korkea ja joidenkin liitoluku on surkea.

 

Akuilta vaaditaan hyvää virranantokykyä, jos haluaa puhaltimesta täyden työntövoiman. Aktiivisella kaasunkäytöllä voi vaikuttaa lentoaikaan tuntuvasti. Akun loppumisesta varoittava telemetria on erittäin hyvä varuste puhallinkoneissa.

 

Minkä puhallinlennokin valitseekin, Forss kehottaa tarkistamaan samanlaisen lennokin omistavalta tutulta tai netin keskustelupalstoilta ohjainpintojen liikeratojen suuruuden sekä painopisteen paikan. Esimerkiksi Freewingin Miragen ohjekirjassa ilmoitetut liikeradat oli pienennettävä puoleen.

 

Puhallin reagoi hitaasti kaasuun
Traineriin tottuneelle lennättäjälle voi tulla yllätyksenä, ettei puhallin vastaa kaasuun yhtä nopeasti kuin potkuri. Kierroksia nostettaessa kestää hetken ennen kuin puhallin nappaa kiinni ilmavirrasta ja alkaa toden teolla tuottaa työntövoimaa. Lennättäjä oppii kuulemaan, milloin tämä tapahtuu.

 

Harrastajat puhuvat puhaltimien staattisesta sekä dynaamisesta työntövoimasta. Ensimmäinen on paikallaan olevan puhaltimen työntövoima. Liikkeellä, siis lennossa, olevan puhaltimen työntövoima on dynaamista työntöä.
Forss toteaa, ettei puhallinvalmistajien ilmoittamiin staattisiin työntövoimalukuihin kannata tuijottaa liikaa. Ratkaisevaa on dynaaminen työntövoima, johon vaikuttaa lennokin rakenne: imu- sekä poistokanavat ja mahdolliset lisäilmanottoaukot. Sen mittaaminen kotikonstein, ilman tuulitunnelia, on mahdotonta.
Kanavia parannellaan hiomalla pois epätasaisuuksia ja kulmikkaita rakenteita.

 

–Eli poistamalla kanavista äkkinäiset poikkipinta-alan ja muotojen muutokset, Forss tarkentaa.
Tämä oli tärkeää reilut 20 vuotta sitten, kun puhaltimia pyörittivät tehottomat harjalliset sähkömoottorit ja lennokeissa oli raskaita nimh-akkukennoja. Nykytekniikassa on enemmän raakaa voimaa, eikä kanavien viimeistely ole välttämätöntä, mutta siten voidaan edelleen saavuttaa havaittavaa parannusta.

 

Valmislennokkien mukana tulevat sähköpuhaltimet ovat yleensä tuotemalliston edullisimmasta päästä. Niiden ja arvokkaiden laatupuhaltimien väliset erot ovat hivenen kaventuneet. Halpapuhaltimissa on ilmennyt enemmän tasapainotettavaa kuin arvokkaissa laatutuotteissa. Mitä enemmän puhaltimessa on siipiä, sitä hiljaisempi se yleensä on. Siipimäärän lisääntyessä äänestä tulee suihkukonemaisempi.

 

Toimivimmiksi ovat osoittautuneet harjattomalla sisäpyörijäsähkömoottorilla varustetut puhaltimet. Ne ovat syrjäyttämässä ulkopyörijämoottorilla varustetut mallit. Sisäpyörijämoottorit ovat halkaisijaltaan hivenen pienempiä kuin vastaavan tehoiset ulkopyörijät.

Puhallinkoneiden muodosta johtuen lennättäjän on toisinaan vaikea hahmottaa ilmassa niiden asentoa. Esikuvan mukainen naamioväritys pahentaa usein tilannetta. Kuvassa Jussi Forssin Mirage 2000 C. Kuva: Timo Koskensalo

 

Asfalttirata on poikaa
Aika monet puhallinkoneet tarvitsevat asfalttikiitotien. Niissä on pienet pyörät ja herkästi roskaa imevä lisäilmanottoaukko pohjassa. On myös malleja, jotka pystyvät nousemaan nurmikolta. Yhteinen nimittäjä puhallinlennokeille on sivutuuliherkkyys lähtökiidossa. Sitä voi hillitä asentamalla nokkapyörää ja sivuperäsintä ohjaavan gyron.

 

Useimpien puhallinlennokkien laskutelineet on mitoitettu kestämään asfaltilla. Jos lennokkia operoi nurmelta, edessä on helposti laskutelineiden kiinnityskohtien liimailua ja vahvistamista. Myös telinevarret vääntyvät herkästi.
Aina laskutelineitä ei edes tarvita. Jussi Forssilla oli Freewingin valmistama MiG-21, josta hän poisti sisään menevät telineet. Lennokki keveni 400 grammalla, ja se lensi entistä hienommin. MiG lähti nurmelta vaivatta ilmaan myös ilman renkaita.

 

Taidon karttuessa kannattaa muistaa, etteivät solumuovirakenteiset valmislennokit ole ainut vaihtoehto. Kumimainen solumuovi kestää kolhuja, se on oikaistavissa kuumalla vedellä ja liimattavissa uretaaniliimalla, mutta se naarmuuntuu helposti. Tarjolla on myös perinteisiä balsa- ja lasikuiturakenteisia valmislennokkeja sekä rakennussarjoja, kuten vaikka RBC Kitsin SAAB J-29 Tunnan.

 

Mistä puhallinlennokista muuten itse haaveilet, Jussi Forss?
–Jos MiG-21 F-mallista saisi oikein tarkan puu- tai kuiturakenteisen mallin, niin se olisi kyllä unelma.

 

 

Flex Jet on harjoitus- eli sporttilennokki, joka lentää tarvittaessa hyvinkin hitaasti ja kykenee toimimaan myös nurmipintaiselta kiitoradalta. Kuva: Timo Koskensalo

 

Sähköpuhaltimet soveltuvat mainiosti myös liikennekoneprojekteihin. Robben BAE-146 Jumbolinossa on 5-kennoinen lipo-akku ja harjallisten sähkömoottorien pyörittämät Rojet-puhaltimet vuodelta 1997. Kuva: Kari Koskensalo

*******

 

Pienikokoista Vampirea on helppo kuljettaa ja käsitellä. Kuva: Timo Koskensalo

Ensipuhkuna D. H. Vampire

Minun ensimmäinen puhallinkoneeni on Duraflyn D. H. Vampire. Lennokki muistuttaa ensisilmäyksellä Suomen ilmavoimien ensimmäistä suihkuhävittäjää, joskin mallilennokkikisoissa se saisi pyötätuomarin pasmat sekaisin. Duraflyn Vampiressa kun on piirteitä sekä yksi- että kaksipaikkaisesta esikuvasta, mutta hällä väliä – Vampilta se joka tapauksessa näyttää!

Voimanlähteenä Duraflyn pikkupuhkussa on nelikennoinen 2600 milliampeerituntinen akku ja ulkopyörijäsähkömoottorin pyörittämä viisilapainen puhallin. Lähtövalmistelut ovat samanlaiset kuin missä tahansa yksinkertaisessa sähkölennokissa: ulkopuolinen tarkistus, radiolähettimen virta päälle, lennokin akkujohto kiinni ja menoksi.

Vampiren laskutelineet ovat surkeahkot. Sisäänvetomekanismi toimii luotettavasti, mutta pyörät pyörivät miten lystäävät. Lähtökiidossa lennättäjälle nousee tuskahiki, jos vielä sivutuuli kampeaa vailla sivuperäsinohjausta olevaa Vampirea pois radalta. Lennokissa on vähän niin ja näin toimiva nokkapyöräohjaus, jonka teho loppuu nopeuden kasvaessa. Vampireni ei suostu nousemaan nurmelta, mutta lennättäjätoverini Vampirella sekin onnistuu. Asfalttiratakaan ei ole välttämätön, sillä Vampiren saa ilmaan myös heittämällä.

Onneksi vikurointi häviää Vampiren irrotessa maasta. Aluksi minun oli vaikea löytää laskutelineiden kytkintä, kun en ollut tottunut sisään meneviin telineisiin. Vasta telineiden sisäänvedon jälkeen nopeus alkaa todenteolla kiihtyä ja puhallin herää eloon.

Ilmassa Vampire on ihana kone. Vailla potkurinvääntöä oleva lennokki kulkee suoraan kuin juna. Sivutuulessa se kaipaisi ohjattavia sivuperäsimiä, jotta kurssin pitäminen olisi helpompaa. Kovan tuulen aiheuttamista ongelmista pääsee eroon käyttämällä paljon tehoa, mutta samalla lentoaika lyhenee dramaattisesti: viidestä minuutista kolmeen minuuttiin.

Vampiren ohjaaminen vaatii suunnitelmallisuutta, etenkin taitolennossa. Silmukkaan on kiihdytettävä, kunnes puhallin ujeltaa tasaisesti ja nopeus on huipussaan. Puhallinkone ei reagoi kaasun lisäämiseen yhtä ärhäkästi kuin potkurivetoinen peli. Puolikas käänteinen kuubalainenkin onnistuu kelpo kiihdytyksen jälkeen, joskin 45 asteen nousukulmasta kannattaa tinkiä liikkeen jatkuvuuden takaamiseksi.

Lähestymisessä ja laskussa Vampire on helppo. 1160 grammaa painava lennokki liitää hyvin, eikä se sakkaa herkästi. Jos tarjolla ei ole asfalttirataa tai kova sivutuuli estää sen käytön, Vampiren voi tuoda huoletta nurmelle telineet sisällä.

Suosittelen Vampirea harkitseville, mutta vauhtia kaipaaville lennättäjille. Nopeutensa ja vain vähän yli metrin kärkivälin vuoksi se ei sovellu ensilennokiksi. Kokenut trainerikuski saa varmasti pidettyä Vampirenkin näpeissään.

Aurora Koskensalo

 

Duraflyn Vampirea myydään Kanadan tunnuksin varustettuna. Ne voi halutessaan korvata Suomen kokardeilla. Kuva: Kari Koskensalo