lukeaksesi lehdessä julkaistut artikkelit
Kirjaudu jäsentunnuksilla

Puolisilmukasta selälleen ja taitolennätys alkakoon

keskiviikko 25.08.2021
TEKSTI AURORA KOSKENSALO
KUVAT MIKKO MÄKINEN, TELLERVO MAYER, MIKKO SUOKAS JA TIMO KOSKENSALO

 

 

Mikko Suokas on harrastanut siimaohjattavia lennokkeja 1970-luvulta lähtien, ensin kauhusta kankeana ja sitten onnistumisista iloiten. Hän on erikoistunut F2B-luokan taitolennokkeihin.

 


Mikko Suokas ja Leonidov-Aero La-5. Kuva: Mikko Mäkinen

 

Vallilan lennokkikerhoa edustava Mikko Suokas esittelee F2B-siimaohjattavat lajiksi, jonka parissa riittää haasteita MM-tasolle saakka ja jossa ei luultavasti ikinä tulla näkemään täydellistä suoritusta.

 

Suokas aloitti lajin rakentamalla kaksi ensimmäistä siimaohjattavaansa 70-luvulla, hieman väkinäisin mielin.

 

–Isot pojat lennättivät jo silloin radio-ohjattavia, joista olin kyllä kiinnostunut, mutta kykyni ja rahani eivät riittäneet. Siimaohjattava oli minulle ainoa mahdollisuus päästä moottorilennokin ohjaimiin, Suokas muistelee.

 

Lennättämään oppiminen ilman opastajaa oli hänelle vaikeaa. Lennätysyritykset päättyivät yliolan kautta nokilleen kovaan maahan, ja liimattavaa tuli.

 

–Enimmäkseen lennokkini oli huoneeni seinällä odottamassa, että taas uskaltaisin yrittää. Niukoilla viikkorahoilla harrastavalle koulupojalle mahdollisuus lennokin ja kalliin moottorin rikkoutumisesta nosti kovasti kynnystä, Suokas kertoo.

 

Vuoden 1979 viimeinen kesälomapäivä on jäänyt hänen mieleensä ikimuistoisesti. Silloin siimaohjattava lensi muutaman kierroksen, ennen kuin maa tuli taas vastaan. Kone jäi kuitenkin ehjäksi. Suokas yritti uudelleen, sai ajettua kokonaisen tankillisen ja vielä pari keikkaa päälle.

 

–Sitten kehitys pysähtyi ja jäin polkemaan paikalleni yli vuosikymmenen ajaksi, Suokas virnistää.

 

 

Selkälennon salat auki

Kesällä 1993 Mikko Suokas rakensi piirustuksista Elias Mayerin suunnitteleman X-Trainerin, jolla pystyi kokeilemaan taitolentoakin. Suokas etsi puhelinluettelosta Mayerin numeron ja soitti hänelle kysyäkseen rakennusohjeita. Mayer vastaili ja ehdotti osallistumista X-luokan kisoihin.


Elias Mayerin itse suunniteltu ja rakennettu lennokki. Moottorina on 8,1-kuutioinen Super Tigre G51. Kuva: Mikko Suokas

Suokas päätti mennä, vaikkei osannut muita taitolentoliikkeistä kuin silmukan. Tuore taitolennättäjä tuli tavanneeksi kisoissa muita harrastajia, ja myöhemmin syksyllä Juhani Karhunen opetti hänet ajamaan selkälentoa aivan sananmukaisesti kädestä pitäen.

 

–Pidimme molemmat kiinni samasta kahvasta. Sitten Jussi näytti, kuinka kone kiepsautetaan puolisilmukalla selälleen ja pidetään siinä. Osasinhan minä tuon periaatteessa, mutta käytännön tilanteessa kokeneen kaverin läsnäolo ehkäisee paniikkia ja nopeuttaa oppimista, Suokas toteaa.

 

Kun selkälento alkoi sujua, aukenivat ensin pyöreät ulkopuoliset liikkeet ja lopuksi kulmikkaatkin. Suokas sai lennätettyä X-Trainerilla koko F2B-ohjelman niin, että liikkeet olivat tunnistettavia. Kehityksen myötä tuli aika rakentaa uusi kone. Kerkko Kehrävuo ehdotti Tutoria, joka taipuu hyvin kaikkiin liikkeisiin.

 

Sillä Suokas lennätti pari kesää, kunnes rakensi ensimmäiset isot stunttinsa. Niistä jälkimmäinen on edelleen käytössä.

 

 

Ohjelma on pysynyt liki samana

Radio-ohjattavien lennokkien lennätyksen opettelu on helpottunut opetuskaapelien, simulaattorien ja autopilottien myötä, mutta tie siimaohjattavien pariin vaatii yhä sitkeää puurtamista. Se vaikuttanee harrastajien määrään.

 

Mikko Suokas ynnää, että SM-tasolla kisaa viisi-kuusi lennättäjää. Hänen arvionsa mukaan saman verran lennättäjiä ajaa siimaohjattavia satunnaisesti tekemättä asiasta suurta numeroa.

–Uusille harrastajille on tilaa, Suokas rohkaisee.

 

 

SM-tason kilpailuissa lennätetään kansainvälisen ilmailuliitto FAI:n vahvistama taitolento-ohjelma, joka on sama kuin MM-tasollakin. Ohjelma on pysynyt lähes muuttumattomana 1960-luvulta saakka.

 

 

Ohjelma käsittää seuraavat arvosteltavat osasuoritukset: lentoonlähtö ja vaakalento, kaksinkertainen yliolankäännös, kolme silmukkaa, selkälento, kolme ulkopuolista silmukkaa, kaksi nelikulmaista silmukkaa, kaksi ulkopuolista nelikulmaista silmukkaa, kaksi kolmikulmaista silmukkaa, kaksi vaakakahdeksikkoa, kaksi nelikulmaista vaakakahdeksikkoa, kaksi pystykahdeksikkoa, tiimalasi, kaksi lakikahdeksikkoa, neliapila ja lasku.

 

Suoritus kestää noin kuusi minuuttia. Mikäli lennokki on ilmassa vielä seitsemän minuutin työajan umpeuduttua, sen jälkeen tehtyjä liikkeitä ei arvostella. Lennättäjä ei voi pysäyttää moottoria tai vähentää kaasua laskeutumista varten. Käynti- ja lentoaika rajoitetaan sopiviksi polttoaineen määrällä tai ajastimella, mikäli nokalla on sähkömoottori.

 

Mikko Suokas kehottaa harjoittelemaan kilpaohjelmaa vaihtelevissa sääolosuhteissa, sillä kisapäivänäkin sää voi olla millainen tahansa.


Tuomas Juutinen voitti kauden ensimmäiset F2B-kisat tällä lennokilla. Moottorina on 12,5-kuutioinen Stalker 76. Kuva: Mikko Suokas

 

Piirustuksia ja ohjeita netistä

Entäpä lennokit, rakennatko itse vai ostatko ne valmiina?
–Rakennan ja en. Minulla on uusi projekti pöydällä, mutta erinäisistä syistä aikaa rakenteluun järjestyy nykyisin liian harvoin. Viime syksynä totesin, että jos ainoa, jo 1990-luvulla rakentamani lentokuntoinen lennokki tuhoutuu, olen ilman. Pitkän harkinnan jälkeen päädyin tilaamaan valmiin lennokin Ukrainasta Aleksandr Leonidovilta, ja sain sen toukokuun puolivälissä, Suokas vastaa.

 

 

Itse rakentamiinsa siimaohjattaviin taitolennokkeihin hän on tehnyt siimojen ulostulokohdan säätömahdollisuuden, ulkosiipeen vaihdettavan kärkipainon ja sivuperäsimeen mahdollisuuden säätää ulosvetoa.

 

 

–Valmiina ostamassani koneessa ei näitä säätömahdollisuuksia näytä olevan, mutta vipusuhteita pääsee kuitenkin muuttamaan, Suokas lisää.

 

 

Siimaohjattavaa lennokkia mieliviä hän kannustaa surffailemaan netissä ja etsimään sieltä piirustuksia sekä rakennusohjeita. Outerzone.co.uk on osoittautunut varsinaiseksi aarreaitaksi.

 

 

Tarjolla on kaikkea alkeislennokeista takavuosien maailmanmestareiden koneisiin.
–Sieltä löytyy myös ensimmäisen siimalennokkini DMI Junior Pilotin piirustukset, siinä missä esimerkiksi vuoden 1972 MM-kisojen voittajan Bill Werwagen USA-1 ja vuoden 1976 mestarin Les McDonaldin Stiletto. Nämä koneet olisivat hyvin rakennettuina vielä nykyäänkin täysin kilpailukykyisiä ainakin SM- ja PM-tasolla, Suokas vinkkaa.

 

 

Rakenteluohjeiden osalta hyvä keskustelupalsta on stunthanger.com. Siellä harrastajat kyselevät toisiltaan ja neuvovat toisiaan. Suuri osa tiedonvaihdosta käydään englanniksi, mutta jos osaa ranskaa, saksaa, espanjaa tai venäjää, myös saatavilla oleva tietomäärä lisääntyy.

 


Jussi Friskin Legacy-sähkölennokki. Kuva: Mikko Suokas

 

Polttomoottorissa on puolensa

Siimaohjattavia on jo jonkin aikaa lennätetty harjattomilla sähkömoottoreilla, mutta Mikko Suokas tunnustautuu polttomoottorien ystäväksi. Hän kokeili Juhani Karhusen sähkökäyttöisiksi muuntamia Legacya ja Fancy Pantsia.

 

 

–Ne lensivät ja istuivat käteen oikein hyvin, mutta jotenkin en innostunut. Kun olen järjestelmällisellä harjoittelulla oppinut polttomoottorin sujuvan käytön, miksi vaihtaisin, kun säännötkin vielä sallivat sen ainakin toistaiseksi, Suokas kommentoi.
Tottumuksen lisäksi hän nostaa esiin turvallisuusnäkökulman. Polttomoottori ei käynnisty vahingossa, mutta sähkömoottorin kanssa on noudatettava erityistä varovaisuutta ja otettava vahingon mahdollisuus huomioon aina, kun akun johdot on kytketty.

 

Vieläkö muuten dieselmoottoreita käytetään siimaohjattavissa?
–Taitolennokeissa niitä ei näy, mutta dieselmoottori on kokenut pienen renessanssin Weatherman-nopeuslennokkien myötä, Suokas vastaa.

 

Polttoaineen saaminen dieseliin on hiukan vaikeaa, muttei mahdotonta. Englannissa myydään valmiita Model Technics -dieselpolttoaineita.

 

Dieseliä voi sekoittaa itse hankkimalla komponentit erikseen. Vaikeimmin saatavia ovat dietyylieetteri ja syttymistä helpottavat lisäaineet, jollaisina ennen käytettiin amyylinitraattia tai -nitriittiä, joita ei saa nykyään enää mitenkään, kun ovat sen verran kovia myrkkyjä. Isopropyylinitraatti on myös käyttökelpoista, mutta sitäkin on vaikea saada mistään.

 

 

–Olen miettinyt, sopisiko autotarvikeliikkeissä myytävä Red Line Diesel Plus 85 tällaiseksi aineeksi, koska tuoteselosteessa väitetään sen parantavan dieselpolttoaineen setaanilukua. Yksi pullollinen on jo ostettu, vaan eipä ole vielä kokeiltu, Suokas sanoo.

 


Alf Lindholmin lennokki. Moottorina on 7,5-kuutioinen O.S. 46 VF varustettuna resonassipakoputkella eli pillillä. Kuva: Mikko Suokas

Ryhmäkuva F2B-taitolennättäjien kauden ensimmäisestä SM-osakilpailusta. Ne pidettiin 19.6. Nummelassa. Vasemmalta: Mikko Suokas, Jussi Frisk. Tuomas Juutinen, Alf Lindholm ja Elias Mayer. Kuva: Tellervo Mayer

 


Varikkonäkymä kauden ensimmäisistä SM-osakilpailuista Nummelasta. Etualalla Erkki Ylimäen SV-11-sähkölennokki, joka hajosi säätimen ylikuumennuttua helteessä. Kuva: Mikko Suokas

 

 

 

 

Vakiokierrossäädin on sähkösiimiksen sydän

 

Lennokkikentillä on alkanut näkyä siimaohjattavia sähkölennokkeja, joissa on moderni harjaton sähkömoottori ja lipo-akku.

 

 

Polttomoottorikäyttöisen siimaohjattavan on aiemminkin voinut muuntaa sähkölle, mutta nykytekniikalla se sujuu entistä helpommin. Sähkökäyttöisen siimaohjattavan sydän on peukalonpään kokoinen vakiokierrossäädin, jota kutsutaan puhekielessä kuvernööriksi tai governööriksi. Se on piirilevy, joka ohjaa harjattoman sähkömoottorin nopeudensäädintä.

 

Vakiokierrossäätimen avulla määritetään, millaisilla kierroksilla moottori käy lennokin ollessa vaakalennossa. Useimmat säätimet osaavat nostaa moottorin pyörimisnopeutta, kun lennokin nokka nousee. Vakiokierrossäädin on myös ajastin, johon pystyy asettamaan haluamansa lentoajan.


Ari Sipilä lennättää siimaohjattavia lennokkeja Paattisten lennokkikentällä. Kuva: Timo Koskensalo

Turun Lennokkiseuran Ari Sipilä tilasi vakiokierrossäätimen reilu vuosi sitten ja yllättyi, kuinka helppoa sähkösiimaohjattavan operointi on. Säädin käynnistää sähkömoottorin vasta, kun lennättäjä on ehtinyt tarttua siimojen päässä olevaan ohjauskahvaan. Sähkösiimaohjattavan lennättäminen onnistuu siis ilman avustajaa, eikä lennättäessä tarvitse murehtia mahdollisia käyntihäiriöitä.

 

Ensimmäisen sähkösiimaohjattavansa Sipilä modifioi radio-ohjattavasta profiilihupikoneesta. Se ei ole helpoin tapa lähestyä lajia, koska ohjauskolmio pitää mahduttaa jo valmiin lennokin sisälle. Molemmat siivet ovat radio-ohjattavassa lennokissa yhtä pitkät, kun taas useimmissa siimalennokeissa sisäsiipi on hieman pidempi kuin ulkosiipi. Myös siimojen ulostulo siivestä voi vaikuttaa lento-ominaisuuksiin huomattavan paljon.

 

Sipilä käyttää siimaohjattavissaan nelikennoisia 2200 milliampeeritunnin lipo-akkuja, jotka antavat noin viisi minuuttia lentoaikaa.

 

Lentoaika tulee säätää sopivaksi

Vakiokierrossäätimen ohjelmointi muistuttaa etäisesti nopeudensäätimien ohjelmointia. Kun hyvät säädöt ovat kerran löytyneet, niitä ei onneksi tarvitse sen jälkeen muuttaa.

 

–Käyttämäni eteläafrikkalaisen KR 2 -vakiokierrossäätimen tehdasohjelmointi oli melkein paikallaan, pois lukien lentoaika, jos ei halua heti pyöriä viittä minuuttia, Sipilä selittää.

 


Kuvassa vasemmalla on vakiokierrossäädin, joka ohjaa moottorin nopeudensäädintä. Sen oikealla puolella on lennokin nelikennoinen akku. Kuva: Aurora Koskensalo

Mikä on ollut pisin lentosi siimaohjattavalla ja rupeaako lennättäessä pyörryttämään?
–Kuusi minuuttia, koska säädin hajosi ja se imaisi akun tyhjäksi. En osannut vielä silloin lentää kuin vaakalentoa. Oli pakko pyöriä akun loppumiseen saakka.

 

Tämän kerrottuaan Sipilä toteaa, että kuusi minuuttia voi olla joillekin pyörryttävä kokemus. Jos pyöriminen arveluttaa, kannattaa kokeilla lennättämistä riittävän korkealla, puunlatvojen yläpuolella. Silloin katse pysyy lennokissa, eikä maailma rupea vilisemään silmissä. Kikka toiminee useimpien aloittelijoiden kohdalla ainakin pilvettömänä päivänä.

 

Siimaohjattavien peruslennättäminen on Sipilän mielestä melko helppoa, kunhan lennokki on trimmattu hyvin. Hän välttää lennättämästä niitä yli 4 m/s puhaltavassa tuulessa. Kaikki sujuu tuulisessakin kelissä niin kauan hyvin, kun moottori käy. Sen sammuminen hankalassa kohdassa voi saada siimat löystymään, mikä saattaa olla lennokille kohtalokasta.

 

 

Mikä sitten on parasta siimalennokeissa?

–Vaikka nykytekniikkaa on käytössä paljon, silti siimalennättäminen on nostalgista. Se on aitoa lennättämistä. Tunnet kädessäsi koneen ja miten se menee. Kokeneimmat sanovat, että siimalennokkia voi lennättää vaikka silmät kiinni, Ari Sipilä kiteyttää.

 


Sähkösiimaohjattavat ovat sulavalinjaisia, kun kaikki moottoritekniikka mahtuu rungon sisään. Kuva: Timo Koskensalo