lukeaksesi lehdessä julkaistut artikkelit
Kirjaudu jäsentunnuksilla

Moottoroiduilla varjoliitimillä yli Suomenlahden

maanantai 10.07.2017
TEKSTI Markku Laurikainen
KUVAT Markku Laurikainen, Petteri Tuunainen
Satunnaisia kohtaamisia Suomenlahden yllä.

Ajatus Suomenlahden ylityksestä Tallinnasta Helsinkiin, noin 85 kilometristä meren yllä, on ollut monella moottorivarjoliitoharrastajalla mielessä pitkään. Vuosia sitten ajatusleikki lahden ylityksestä alkoi kunnon jäätalven odotuksella, sittemmin ajatus kääntyi kesäiseen ylitykseen. Lentoa suunniteltiin lahden molemmin puolin. Meidän ryhmäämme Finnish Paramotor Ducksiin kuuluivat Kalle Ojamo, Miguel Riquelme, Timo Smolander, Aki Suominen ja Markku Laurikainen.

Yleisimmillään tänä päivänä laitteidemme moottoreiden koot vaihtelevat pilotin painon ja lentomieltymysten mukaan välillä 125–250cm2.  Siipien koot vaihtelevat 19–26m2 välillä. Tästä seuraa hyvin erilaisia polttoaineen kulutuksia noin 3,5–6l/h välillä.  Tankkien kokojen ollessa 12–15-litraisia, lentoaika on sangen rajattu. Yhdellä meistä oli käytössään kymmenen litran lisätankki.

Edellä mainituista syistä myötäinen tuuli oli ehdoton edellytys onnistumiselle. Lisäksi halusimme toimivan pelastussuunnitelman. Sen meille tarjosi samaan aikaan ajettava Poker Run-venetapahtuma, jossa nopeat veneet ajavat Helsingistä Tallinnaan ja takaisin. Kisan turvavene palveli myös meitä.  Samassa startissa lähti myös joukko vesijettejä ylittämään lahtea, näistä yksi ajoi koko ajan puljamme alla ja olisi poiminut mahdollisen laskeutujan kyytiin. Myöhemmin turvaveneen tehtävänä oli onkia  kalusto matkaansa.

Moottoreissamme oli omat paukkuliivit ja piloteilla omat. Lisäksi päällämme oli kuivapuvut. Puku on tehty  kalvokankaasta ja siinä on vesitiiviit mansetit käsille ja päälle. Puvun alle puetaan lämmittävää ja paksuhkoa vaatetta, joka auttaa kellumaan. Päälle tavalliset lentohaalarit ja -kengät.

Finnish Paramotor Ducks: Aki Suominen, Kalle Ojamo, Timo Smolander ja Markku Laurikainen valmiina lähtöön Tallinnassa.

Koska lentomme oli tarkoitus ylittää valtakunnan raja, oli myös lentosuunnitelma pakollinen. Sellaisen laatiminen tavalliselle paramotoristille on sangen harvinaista. Suunnitelman tekeminen ja yhteydenpito Viron viranomaisiin lankesikin luontojaan ammattinsa puolesta lentokapteeni Migulle.  Viron viranomaiset myös edellyttävät  lentotapahtumaa järjestettäessä yhteydenottoa heihin. Oliko kyseessä tapahtuma, emme olleet varmoja, mutta teimme kuitenkin ilmoituksen ja saimme myöntävän vastauksen. Valitettava tekninen takaisku myöhemmin esti Migun osallistumisen itse lentoon.

Ajankohdan ollessa lukittu alkoi tiivis sääennusteiden seuranta. Ja seurattavaa oli: parhaimmillaan/pahimmillaan  kaikki tuulensuunnat oli käyty vuorokaudessa läpi. Mitään pysyvää tendenssiä ei ollut havaittavissa, milloin niska oli kuiva, milloin märkä. Puhelimet soivat kuumina kun vertasimme ennusteita ja niiden tulkintoja. Lopullinen päätös tehtiin vasta starttiaamuna. Kun päätös oli syntynyt, julkaisimme tiedoitteen lennosta. Tiedotteessa oli myös linkit lentomme online seurantaan. Halukkaat saivat jännittää myös kotisohvalla.

Lämmin sää suosi matkantekoa

Laivamme saapui Tallinnaan noin viisi tuntia ennen suunniteltua starttia. Jännitystä ei tiedostanut, mutta hovikuljettajamme kertoi jälkeenpäin jätkien olleen aika hötkyjä. Eväät eivät oikein maittaneet.

Starttipaikka oli käyty katsomassa muutamaa viikkoa aikaisemmin, tosin hiukan toisenlaiselle tuulensuunnalle. Nyt lentäisimmekin aluksi hetken vastaiseen. Joskus kuitenkin jumalat ovat suosiollisia ja löysimme uuden startin Pirita Spa-hotellin kyljestä, josta venekisakin lähtisi.

Sovittuun aikaan klo 15 nousimme ylös, kilpailijat eivät kuitenkaan olleet valmiina lähtöön. Jouduimmekin laskeutumaan takaisin ja odottelemaan hetken. Uusi lähtö onnistui hetken päästä ja suuntasimme sivuvastaiseen kohden niemenkärkeä Tallinnasta koilliseen.

Kun Tallinnan niemennokka lähtestyi, oli vielä mahdollista perua. Tuuli käyttäytyi kuitenkin kerrankin ennusteen mukaan ja nopeutemme alkoi kasvaa. Päätimme jatkaa. Käännepisteet eivät haitanneet matkan tekoa. Saimme keskittyä kaikessa rauhassa maisemaan, moottoria tuli kuunneltua ihan uudella tapaa, headsetin hiukankin liikkuessa ja äänen muuttuessa käväisi heti kylmä rinki.

Niemen nokassa oli viimeinen mahdollisuus perääntyä.

Transpondereiden puuttuessa jouduimme lentämään sangen matalissa. Tallinnassa niemen tuntumassa alle sadassa metrissä. Maksimissaan olisimme saaneet nousta 600 metriin asti,  550 metriä taisi jäädä maksimiksi.

Lämpimässä, pehmeässä kelissä oli hulppeaa lasketella tulemaan. Veneiden valkoiset peräaallot, muutama suurempi alus, ääretön Suomenlahti ja lähellä lentävät kaverit saivat hiljaiseksi. Joku kysyikin jossain vaiheessa, että onko meillä jokin radiohiljaisuus päällä?  Harmajan tullessa näkyviin ajatteli siitä jo vaikka hyppivänsä tuttuja kiviä pitkin maaliin. Ei tarvinnut, kaikki sujui suunnitellusti.

Osa laivueesta laskeutui Hernesaareen, itse jatkoin laskuun Kalastamaan, jossa kuljetuskalustomme sijaitsi. Aikaa kului 1h 25min. Ihmiskunnalle tämä lento oli pieni, mutta jäin pohtimaan, mihin seuraava seikkailu voisi kohdistua.