Ilmailu-lehti kävi tapaamassa kokeneita mallilennokkiharrastajia, raisiolaista Hannu Kunttua, 67, ja naantalilaista Timo Lehtistä, 62. Kunttu sai hiljattain valmiiksi F4C-luokkaan tarkoitetun Yak-52:n. Lehtiseltä valmistui Kansanscale-luokkaan De Havilland D.H.82 Tiger Moth.
Hannu Kuntun omakotitalon pihamaalla seisova Yak-52 mittakaavassa 1:3,8 on jyhkeä ilmestys. Sen nokalla on kaksipyttyinen 100-kuutioinen bokserimoottori. Painoa koko komeudella on lähes 15 kiloa.Näin massiiviset pienoismallit ovat tyypillisiä mallilennokkien tiukimmin arvosteltavassa luokassa, F4C:ssä. Suuri lennokki nimittäin lentää rauhallisesti tuulisenakin päivänä. Parhaimmillaan sen äänikin muistuttaa esikuvaa.Kunttu vinkkaa heti alkuun, että mallikonelennättäjän kannattaa pitää kaasutikku suurimman osan lennosta liki ala-asennossaan. Mitä hitaammin osaa lennättää, sitä paremmalta liikehtiminen yleensä näyttää.
Harrastus alkoi rakettikepeistä
Palataan pikaisesti juurille, kuinka Hannu Kuntusta tuli mallilennokkiharrastaja?
– Aloitin harrastuksen noin kymmenvuotiaana. Keräsin juhannuksena ammuttujen rakettien keppejä. Niistä sain tehtyä lennokkeja, hän vastaa.
-70- ja 80-lukujen taitteessa Kunttu hankki ensimmäiset radio-ohjattavat lennokkinsa. Sitten hän tuli ostaneeksi aiempia lennokkejaan tuntuvasti suuremman pelin. Kyseessä oli Bellanca Dechatlonin skaalarakennussarja. Kavereiltaan Kunttu sai vihiä, että samanlainen yleisilmailukone – OH-BJT – seisoi Turun Lentokerhon hallissa. Siinä oli siis oiva esikuva.Ylivoimaisesti suosituin esikuva mallilennokkikisoissa oli tuohon aikaan Piper Cub. Kunttu alkoi haluta jotakin harvinaista ja eriskummallista. Kakkoskriteeri oli taitolentokelpoisuus. Bellancallakin taitolento sujui, mutta se oli kankea verrattuna täysverisiin taitolentopeleihin.
Ensin oli lesti, sitten tuli muottiKyllin eksoottisen esikuvan Kunttu löysi idästä. Hän teki lestit ja muotit, joista viimein syntyi kuuluisa neuvostoliittolainen taitolentokone Yak-55. Samankaltaisella tekniikalla syntyi kesällä 2020 valmistunut Yak-52. Kun kuuntelee mallilennokkimiehen kertomuksia työvaiheista, materiaalien kirjosta ja tarvittavista työstökoneista, mieleen nousee kysymys – pitääkö kaikki tehdä itse?
–Se on tavoitteena, Kunttu vastaa ja esittelee keskeneräistä Yak-52 koneen ohjaajanukkea, jolle hän on juuri ompelemassa lentohaalaria.F4C-luokassa lennättäjältä vaaditaan luettelo osista, jotka eivät ole hänen omaa tuotantoaan. Vaikka lestien ja muottien valmistaminen kuulostaa raskassoutuiselta projektilta, juuri niiden parissa Kunttu sanoo kokevansa harrastuksen mieleenpainuvimpia hetkiä.
– Parasta on avata muotti ensimmäisen kerran ja nähdä lopputuloksen olevan käsillä.Kun muottiprojekti on tehty huolella, seuraavat lasikuituosat – rungot, siivet, vakaimet ja muut – syntyvät kohtalaisten helposti. Pitää toki muistaa, että silloinkin työmäärä on helposti suurempi kuin kaupallisten rakennussarjojen kohdalla.Kuntun mukaan myös tekniikassa piilee oma viehätyksensä. Hän ottaa esimerkiksi Yak-52:n laskutelineiden osoittimet, jotka toimivat hänen lennokissaan samalla tavalla kuten esikuvassa. Telineiden ollessa ulkona, molempien siipien yläpinnasta nousee tappi. Niistä lentäjä voi varmistaa, että laskutelineet ovat ala-asennossa.
Hollantilaiset tarjosivat apua
Kun Hannu Kunttu ryhtyi tekemään Yak-52:ta, Suomessa ei ollut ainuttakaan konetyypin edustajaa. Kielimuurin takana Venäjällä niitä oli toki pilvin pimein. Siellä Yak-52 oli yleinen koulukone sotilaskäytössä sekä nuorisojärjestö DOSAAF:issa. Sittemmin moni Yak on päätynyt länsimaihin. Sopivan esikuvan Kunttu löysi Yhdysvalloista, mutta hänen sinne lähettämänsä kirje ei tavoittanut koneen omistajaa. Sen sijaan Hollannista tärppäsi. Kunttu otti yhteyttä sikäläiseen Yakkes Foundationiin, joka toimitti hänen pyytämänsä dokumentit värisävyjä myöten. Nykyään Suomessa on peräti kaksi Yak-52:ta. Kotkassa olevasta yksilöstä Kunttu on käynyt katsomassa mallia lennokkinsa mittaritauluun. Hän kehottaakin mallilennokkiharrastajiksi aikovia valitsemaan sellaisen esikuvan, jota voi vaivattomasti dokumentoida joko kotimaisella lentokentällä tai ilmailumuseossa.
Turun Paattisilla elokuun alussa pidetyissä mallilennokkien SM-osakilpailuissa Kuntun Yak-52 sai F4C-luokan parhaat pisteet staattisesta arvostelusta. Siinä tuomarit vertaavat lennokkia dokumenttien perusteella esikuvaan. Kisalennoille Kunttu ei uunituoretta konettaan vielä tohtinut nostaa. Haastattelua tehtäessä hänen Yak-52:llaan oli tehty vasta neljä lentoa. Niiden perusteella kone käyttäytyy hyvin, ainakin mallilennokiksi. Mies tosin toppuuttelee tekemästä varhaisia johtopäätöksiä. Täysikokoisen lentokoneen mittasuhteet eivät yleensä toimi parhaalla mahdollisella tavalla lennokissa.
–Monet mallilennokit ovat hankalia lennätettäviä: pitkäsiipisiä ja lyhytrunkoisia. Useimmat niistä tuppaavat olemaan vieläpä pyrstöpainoisia. Jotta lopputuloksesta tulisi jotakuinkin siedettävä, mallilennokkiharrastajan tulee olla erinomainen rakentaja ja hyvä lennättäjä. Tietystikään kaikki mallilennokkien rakentajat eivät halua kilpailla. Kuntun mielestä kilpailuihin kannattaa kuitenkin vaivautua. Niissä tapaa muita harrastajia ja samalla tulee ratkottua teknisiä haasteita.
Kansanscale on matalan kynnyksen luokka
Harvassa ovat lennokkiharrastajat, jotka kohta lennättämään opittuaan rakentaisivat F4C-luokan mallikoneen. Naantalilainen Timo Lehtinen toteaa, ettei niin suuren harppauksen ottaminen ole tarpeenkaan. Hän kilpailee De Havilland D.H.82 Tiger Moth -lennokillaan Kansanscale-luokassa, joskin maallikon silmissä upeasti rakennettu Moth voisi olla yhtä hyvin F4C-luokan lennokki. Miten nämä luokat eroavat toisistaan?
– F4C:n staattisessa arvioinnissa tuomarit saavat tarkastella esikuvanmukaisuutta lähietäisyydeltä, kunhan he eivät koske lennokkiin. Kansanscalessa riittää, että lennokki muistuttaa esikuvaansa viiden metrin etäisyydeltä, Lehtinen vastaa.Keskeistä hänen mukaansa on sekin, että Kansanscale-kilpailun loppupisteissä lentoarvostelu painottuu enemmän kuin dokumenttien perusteella tehtävä staattinen arviointi. Myös Kansanscalessa suositaan itse rakennettuja koneita, mutta mukaan voi tulla valmislennokeillakin, mikä tekee osallistumiskynnyksen matalaksi. Halutessaan kilpailija voi osallistua pelkkään lentoarvosteluun Flying only -luokassa.
Inspiroituminen on tärkeää
Kansanscale-lennokkien kohdalla voi Timo Lehtisen mielestä lähteä liikkeelle inspiroitumalla vaikka netin lentokonegallerioista, Youtuben videoista tai Lennokit.net-sivustolla esitellyistä projekteista.
– Nautinnollisinta vaihetta on se, kun tekee havaintoja esikuvan rakenteista ja saa sitten toteutettua niitä lennokkiin. Maalausvaiheen koittaessa minun intoni helposti latistuu, Lehtinen sanoo.Hän ryhtyi tekemään Mothiaan Tony Clark practical scalen rakennussarjasta 32 vuotta sitten. Sopiva esikuva löytyi vasta viime talvena. Sen myötä Lehtinen sai inspiraation puskea projektinsa loppuun. 1:4,8-mittakaavan Moth on omaperäisistä lento-ominaisuuksistaan huolimatta Lehtisen lempilennokki, mutta kisoihin mies mielii jo uutta konetta. Jotain Mothin haastavuudesta kertoo se, että Lehtisen lennokin esikuva romuttui lentoonlähtöyrityksessä, kun koneen lentäjä ei ollut muistanut ottaa trimmauksessa huomioon kyytiin noussutta matkustajaa.
–Haluaisin jotakin painavampaa ja vähemmän tuuliherkkää. Seuraava projekti voisi olla vaikka 60- tai 70-luvun taitolentokone, Lehtinen tuumii.
Entäs Moth-miehen tekstiilitaidot? Lehtisen ei tarvitse niidenkään kohdalla hävetä. Hänen lennokkinsa ohjaamossa on elegantisti puettu pilotti.–Kaulahuivi on tehty vanhasta paidastani, Lehtinen paljastaa.
Aho-Mantila kannustaa harjoittelemaan tuulisellakin säällä
Tamperelainen Antti Aho-Mantila, 42, voitti Turun Paattisilla 8.8. järjestetyn Paattisten Paroni -mallilennokkikilpailun F4C- ja Kansanscale-luokat. Aho-Mantila toteaa sään suosineen häntä juuri sopivasti. Lennätyksen kannalta aurinko paistoi hyvästä kulmasta. Kentän suuntaisesti puhaltanut vastatuuli teki laskeutumisista onnistuneita.
– Aina toki on parannettavaa, etenkin realistisuuden osalta. Mallilennokki ei saisi heilahdella lennokkimaisesti, Aho-Mantila sanoo. Hän lennättää F4C-luokassa brittiläisen tukialushävittäjän mallia, Hawker Seafuryä. Sen mittakaava on 1:4,5, siipien kärkiväli 235 senttiä ja paino 15 kiloa. Moottorina Seafuryssä on 80-kuutioinen bensabokseri. Kansanscalessa Aho-Mantila lennättää Extra 330 SC -taitolentokoneen mallia. Sea Furynsä Aho-Mantila sai valmiiksi vuonna 2006, jolloin hän oli sanojensa mukaan vielä nuori ja innokas rakentaja sekä lennättäjä. Ikäänsä nähden Sea Furyllä on vasta vähän lentotunteja. Tanakka brittikone näyttää sulavalinjaiselta ja helposti hallittavalta mallilennokilta, mutta Aho-Mantilan mukaan se on melkoisen konstikas lennätettävä.
– Sea Furyssä on paljon eteenpäin liikkuvaa massaa. Kaiken lisäksi se on vähän pyrstöpainoinen. Pitäisi lisätä nokkapainoa, mutta sitten tulisi äkkiä F4C-luokan painoraja vastaan, Aho-Mantila tuumailee.Ennen Paattisten kilpailua Aho-Mantila lennätti Sea Furyllä kolme harjoituskeikkaa, mikä on hänen mukaansa poikkeuksellisen paljon. Se kun ei ole hänen lempilennokkejaan. Pääasiassa Aho-Mantila lennättää stuntteja sekä jettejä.Miehellä onkin omanlaisensa näkemys harjoittelusta. Perinteinen kaava on, että kisoissa käytettävästä mallilennokista rakennetaan vähemmän viimeistelty treeniversio. Aho-Mantilan mielestä se ei ole järkevää, koska jatkuva saman lennokin tuijottelu voi viedä inspiraation. Harjoiteltaessa hän kannustaa lennättämään mahdollisimman paljon ja vieläpä erilaisia lennokkeja.– Eikä pelkästään hyvällä kelillä, vaan myös tuulisessa ja muutenkin vähän inhottavammassa säässä. Kannattaa myös kokeilla kavereiden koneita, hän lisää.Entäpä kisajännitys, kuinka pidät sen loitolla?Aho-Mantila toteaa tulleensa tilanteeseen, jossa yhdessäolo muiden lennättäjien kanssa on tärkeämpää kuin kilpailumenestys. Siksi jännityskään ei ole enää ainakaan päällimmäisenä mielessä. Ensimmäisen pokaalinsa Aho-Mantila muistelee saaneensa lennokkikilpailuista 90-luvun alussa.
