lukeaksesi lehdessä julkaistut artikkelit
Kirjaudu jäsentunnuksilla

Laskuvarjoelämää Euroopassa Osa 1: SM-kisat Kroatiassa

keskiviikko 13.06.2018
TEKSTI Timo Toivonen/Utin Laskuvarjokerho
KUVAT Timo Toivonen, Igor Kupljenik, Risto Käyhkö
Timo Toivonen laskeutumassa maaliin kisahypyllä. Kuva Igor Kupljenik.

Matkaaminen lautalla Helsingistä Travemundeen on miellyttävää kuntosalin, saunan ja seisovan pöydän myötä mutta sitä seuraava yli tuhannen kilometrin ajo-osuus laittaa kaiholla muistelemaan keväistä lentomatkaa Kroatiaan kerhomme Caravan-Cessnalla! Määränpäänä on siis sama kenttä, jossa Skydive Finland piti pääsiäisleirinsä ja tällä kertaa sieltä alkaa laskuvarjohypyn maailmancup-kisareissuni, joka päättyy ajastaan lokakuussa Sveitsiin.

 

Euroopan halki

Koska kisoja, maailmanmestaruuskisat mukaanlukien on lähes parin viikon välein, on järkevää ja taloudellista lähteä pohjan perukoilta aina hieman pidemmille jaksoille. Tällä kertaa vietän ensimmäisellä rundilla neljä viikkoa, johon mahtuu kolme kisaa ja hieman treeniä. Heinäkuussa lennän kolmen viikon ”Suomi-lomalle” auton jäädessä Kroatiaan. Loman jälkeen ohjelmassa on seitsemän viikkoa ja ainakin neljä kisaa ja sitten onkin jo syyskuun puoliväli. Lokakuun alussa olevan Sveitsin päätöskisan käyn lentämällä.

Jos tosiaan aikoo tehdä täällä elämänsä toimivaksi, ainoa vaihtoehto sellainen auto, jossa kulkee kaikki tavarat polkupyörää myöten ja tarvittaessa siinä voi myös mukavasti yöpyä. Paras vaihtoehto on juuri tällainen pikkupaku, jonka sain reissulle käyttöön yhteistyökumppaneiltani. Olen toki tehnyt näitä keikkoja lentämälläkin vuokra-auton kanssa mutta kun parinkymmenen kilon matkatavaroista kuusitoista kiloa menee hyppykamoihin, kysyy selviäminen melkoisia ”kilonviilaajan” taitoja! Oman auton kanssa ei myöskään tarvitse olla neuroottisena välttämässä kaikkia mahdollisia naarmuja, mikä vähentää huomattavasti stressiä tien päällä.

Autolla ajamista ulkomailla pelätään aivan turhaan. Liikenteessä samat määräykset ja käytännöt on voimassa joka puolella maailmaa. Itse olen ajanut omalla tai vuokra-autolla Aasiassa, Amerikassa ja joka puolella Europpaa sekä oikelta että vasemmalta ilman sen kummempia ongelmia. Nöyränä toki pitää olla ja hoitaa tarvittavat asiakirjat ja vakuutukset ennalta käsin kuntoon!

Jos joku kuvittelee, että nopeusrajoittamatonta autobahnaa pitkin mennään etelään, että heilahtaa, voin kertoa, että tuhannen kilometrin ajo ei välttämättä onnistu yhtään nopeammin kuin Suomessakaan lukuisten tietöiden ja ruuhkien takia. Toinen juttu, mitä ei monetkaan osaa huomioida matkabudjetissa on moottoritiemaksut, joihin saa menemään pidemmällä reissulla parikin sataa euroa. Ainakin Itävallassa, Sloveniassa ja Sveitsissä homma hoituu tuulilasiin rajan tuntumassa ostettavilla vinjeteillä ja muualla tietulleilla. Saksa on varmaankin ainoa maksuton maa, mutta sielläkin kuuluu olevan paineita maksullisuutta kohti.

Peilejä pitää osata katsella kummaltakin puolelta ja vilkun käyttämättä jättäminen on itsemurhahommaa. Yli kahtasataa ajava auto ilmestyy rinnalle melko nopeasti ja niihin ei ole Suomessa tottunut. Paikalliseen tapaan ei edes keskikaistalle ole syytä jäädä tukkeeksi, vaan aina tulee pyrkiä pysymään mahdollisimman oikealla. Ruuhkissa osataan kuitenkin ottaa rauhallisesti ja annetaan tilaa kaikille. Yöaikaan ajaminen on sujuvampaa vähäisen liikenteen takia.

Yllättävää on myös se, että esimerkiksi juuri omalla kohdallani matkaan Itämeren rannalta Travemundesta Adrian meren pohjukkaan Rijekaan matka taittuu samoihin aikoihin kuin ajaminen Utista Rovaniemelle. Suomi on oikeasti iso maa ja Eurooppa pieni! Suuri osa kilpakumppaneistani pääsee kotoa kisapaikoille muutaman tunnin autossa istumisella, kun itse joutuu olemaan viikkotolkulla pois kotoa. Mielummin viettäisin kesää kotona ja mökillä perheen parissa mutta olen päättänyt panostaa tähän kisakauteen vielä kerran täysillä ja tämän jälkeen tiedän, mihin liki neljänkymmenen vuoden treenaaminen riittää näitä erikoisjoukkojen hyppyammattilaisia vastaan!

Eka kuvassa on reissuautoni parkkeerattuna osaksi Italialaista kisaleiriä. Kuva Timo Toivonen.

 

Perillä

Automatka sujui ilman yllätyksiä vanhalla rutiinilla. Enää ei tälle reitille tarvitse virittää navigaattoria mutta ensikertalaiselle suosittelen navigaattorin lisäksi myös karttaan tutustumista, koska tekniikan pettäessä on ymmärrettävä tienviittoja ja toki tiedettävä, minne on menossa. Keskiviikon ajourakan jälkeen tutulle Grobnikin kentälle saavuttua paikallisessa ravintolassa nautitun Diavolo-pizzan ja Tomislav-oluen jälkeen majoitusrakennuksen punkka kutsuikin vahvasti väsynyttä matkaajaa.

Kauden ensimmäisten kisojen ihan parhaita juttuja on tavata kilpakumppaneita pitkän talven jälkeen. Koska olen hypännyt muutaman kauden verran italialaisessa joukkueessa, olen viettänyt paljon aikaa juuri heidän porukoissaan ja jälleennäkeminen heidän kanssaan on erittäin sydämellistä. Kroatialaisten kanssa olen viettänyt paljon aikaa pitaessäni tätä kenttää ”base-camppinä” kisojen välillä ja lähes joka maasta löytyy pitkäaikaisia hyppykavereita. Oikeasti suurin osa ystäväpiiristäni löytyy juuri täältä. Sosiaalinen elämä on tärkeä osa ilmailuyhteisöä ja ajastaan juuri siitä luopuminen tulee olemaan vaikein osa lopettamista!

Kauden ensimmäisen maailmancupin yhteyteen oli anottu myös SM-kisojen järjestelyt. Kisan toiminta myös valintakisana Suomen MM-joukkueelle toisi joka tapauksessa harvalukuisen tarkkuushyppyporukan paikalle, joten myös keskinäinen kisaaminen hoitui sujuvasti valmiin organisaation ja kisajärjestelyn sisällä.

Utin Anssi Horppu laskeutuu värikkäällä varjollaan maalialueelle. Kuva Timo Toivonen.

Kilpailu

Kenttä on tunnettu vaihtelevista tuuliolosuhteistaan ja niin myös tälläkin kertaa saimme hypätä kolme päivää kestävää kisaa nollatuulista seitsemän metrin ylärajaan asti. Kovien tuulten takia myös keliholdista oli runsaasti mutta kaikesta huolimatta saimme sunnuntain määräaikaan mennessä hypättyä seitsemän kierrosta kahdeksasta mahdollisesta ja sitä myötä voittajat selville. Tätä edesauttoi myös suhteellisen pieni osallistujamäärä. Noin sadan osallistujan määrä tulee kaksinkertaistumaan jo seuraavaan, juhannuksena hypättävään Slovenian kisaan.

En ole koskaan aiemmin harjoitellut talven aikana lopun jalan asetusta yhtä paljon kuin tänä vuonna ja muutenkin alkukauden hyppymääräni on normaalia korkeampi, joten odotukset hyvään tulokseen olivat olemassa. Siihen nähden oma seitsemällä kierroksella tehty 11 senttimetrin yhteistulos ei ollut aivan sitä, mitä odotin mutta saavutettu 16. sija ja sen myötä ensimmäiset maailmancupin pisteet pitkään aikaan oli ihan kohtalainen suoritus. Sivussa lohkesi jälleen yksi Suomen mestaruus kakkoseksi sijoittuneen Alavuden Ilmailukerhon Reijo Hirvosenjäädessä toiseksi 23 sentin tuloksella. Kuuden suomalaisen joukosta kolmanneksi tuli Tampereen Laskuvarjokerhon Jaakko Lautamäki24:llä sentillä.

Kilpailun voitti hieman yllättäen Aleksander CusSloveniasta kolmen senttimetrin tuloksella, Puolan Rafael Zgierskinjäädessä sentin päähän ja Unkarin Tamas Vargankolmen sentin päähän. Omana tavoitteenani olevalla sentin keskiarvolla olisi sijoittunut näissä kisoissa kuudenneksi. Kaikki kärkihyppääjät kuiluvat ammattimaisiin armeijan hyppyjoukkueisiin, kuten noin puolet koko osallistujamäärästä.

Alku oli kuitenkin lupaava ja toivon mukaan Slovenian kisaa odotellessa kertyy hyviä harjoitushyppyjä täällä helteisessä Rijekassa!

Kuvassa on SM-mitalistit Reijo Hirvonen, Timo Toivonen ja Jaakko Lautamäki. Kuva Risto Käyhkö.