lukeaksesi lehdessä julkaistut artikkelit
Kirjaudu jäsentunnuksilla

Kolmoskippareiden aikamatka nuoruuteen: Lokin moottorien sointia kuunnellen

keskiviikko 05.05.2021
TEKSTI HELENA JAAKKOLA
KUVAT HELENA JAAKKOLA
Liikennelentäjä evp Eric Andersson tyytyväisenä kun Lokin moottorit saatiin vielä kerran käyntiin.

 

Kun Seutulan lentokenttä, vuodesta 1977 lähtien Helsinki-Vantaa, otettiin väliaikaisesti käyttöön Olympialaisten ajaksi, laskeutui sinne kaksi DC-3 -konetta, ensin OH-LCC, Tiira ja toisena OH-LCD, lempinimeltään Lokki.

 

Tiira ja Lokki. Helsinki – Vantaan kentälle laskeuduttiin ensimmäisen kerran sen ollessa vielä kesken Olypialaisten aikaan 1952. Kuvassa ensimmäisenä laskeutunut OH-LCC, Tiira ja toisena laskeutunut OH-LCD, Lokki. Kuva Ilmailumuseoyhdistys.fi

Lokki seisoo nykyisin Vantaalla Ilmailumuseon vieressä maahan tukevasti asennettuna. 1943 valmistunut kone oli yksi Normandian maihinnousuun osallistuneista, mutta senkin joutui lopulta Saksaan ylijäämävarastoon 1946. Niinkin pian kuin 1947  kapteeni Wolmar Laurila ja kakkosohjaaja Olavi Siirilä lensivät sen Helsinkiin jossa se päätyi matkustajakoneeksi AERO Oy:lle.

 

Matkustajaliikenteen jälkeen se toimi rahtikoneena ja myöhemmin maalinhinauskoneena kuljetuslentolaivueessa tunnuksella DO-8. Viimeinen tehtävä oli lentää kahdeksantoista laskuvarjojääkäriä pudotuskorkeuteen joulukuussa 1984.

 

Airveteran Oy osti koneen seuraavana vuonna ja se lennettiin Helsinki-Vantaalle. Lentotunteja oli tuolloin 39 542.

 

Lokki jäi 12 vuodeksi ulos lentokonehallin nro: 7 viereen seisomaan, pensaatkin ehtivät kasvaa ympärille. Koneen perään katsoivat Finnairin mekaanikot Pauli Fallström ja Heikki Ylikorpi. He joutuivat kaatamaan koneen ympäriltä pari koivuakin ryhtyessään valmistelemaan sitä Finnairin 75-vuotisjuhliin. Moottorit huollettiin, ohjaimet ja siivekkeet korjattiin ja koko kone kiillotettiin yhdessä muun harrastajaporukan kanssa.

 

– Vaihdettiin jopa kaksi sylinteriä joulupäivänä vitoshallissa Hessun kanssa, muistelee Fallström ja perustelee, että ei haluttu antaa hienon koneen mennä aivan pilalle.

– Saimme hyvin molemmat moottorit käyntiin ja koko koneen hienoon kuntoon.

 

Niin rullattiin molemmat Airveteran Oy:n omistamat kolmoset Lokki ja Hotelli, OH-LCH, juuri valmistuneen uuden lentoasemarakennuksen eteen juhlan kunniaksi.

 

Helsinki-Vantaan lentokentän 60-vuotisjuhliin Lokki pääsi esille kiitotie 1:n kupeeseen. Syksyllä 2012 se sai sääsuojan Blue1-hallissa, jossa se kunnostettiin Vantaan Kivistön asuntomessualueen vetonaulaksi 2015.

Sieltä Lokki siirrettiin Suomen Ilmailumuseon pihalle Vantaalle.

Lokin käynnistykseen haluttiin lisää nostalgiaa vanhan avaimen muodossa. Tässä liikennelentäjä evp Lauri Jerry Laine luovuttaa avaimen niin ikään liikennelentäjä evp Matti Nurmiselle mekaanikko Pauli ”Speedy” Fallströmin valvonnassa.

 

Finnairilla työskennelleet ja Airveteranien DC-3 koneita harrastuksenaan  huoltaneet mekaanikot Veli-Matti Illikainen ja Pauli Fallström ja Heikki Ylikorpi päättivät keväällä 2017 kokeilla vielä kerran, lähtisivätkö 13 vuotta seisoneet moottorit käyntiin. Mukana oli vaihteleva määrä muitakin  kolmosharrastajia. Museon kanssa yhteistyöllä varmistettiin alueen turvallisuus ja palokalusto oli paikalla. Lähtiväthän moottorit käyntiin, savu vain oli mustaa ja tulenlieskojakin nähtiin.

 

Museon Lastenpäivänä käynnistettiin konetta myös. Käynnistystä seuranneen yleisön joukossa oli liikennelentäjä evp Kai ”Kaitsu” Björkman. Haikeana hän muisteli omaa uraansa juuri tämän koneyksilön parissa.

 

Maamiehenä ollut mekaanikko Illikainen huomasi kysäistä, kiinnostaisiko Björkmania päästä käynnistämään kone vielä kerran. Björkman suostui oitis. Siitä seurasi kesällä 2018 mukava traditio kutsua eläkkeellä olevia, DC-3-matkustajakoneella lentäneitä kippareita mukaan fiilistelemään, miltä tuntuu olla vielä kerran koneen ohjaimissa. Yleisöä kertyi paikalle aina mukava määrä, koska vanhat koneet kiinnostavat yllättävän laajalti.  Käynnistysten ohessa kuultiin monta mukavaa tarinaa ajalta, jolloin ilmailukulttuuri oli vielä nuorta.

 

Onnistuneen käynnistyksen jälkeen on hyvä hymyillä ja ihailla Lokin karua matkustamo/rahtitilaa. Liikennelentäjä evp Kaj Björkman ja Pauli Fallström.

 

Kunnon savut
Käynnistys ja tulenlieskat

Lentäminen ei tee kipeää

Ensimmäinen käynnistäjä oli Björkman.

– Ensimmäisen kerran pääsin matkustajakoneeseen kun isä voitti Veikkauksesta ja silloin lensimme juuri tällä kolmosella OH-LCD Malmilta Tampereelle, kertoo hän.

– Lähetin kortin äidille ja siinä luki, hei äiti, ei tää lentäminen tee yhtään kipeää!

 

Unelma lentäjän ammatista oli syntynyt. Ilmavoimissa Björkman lensi Vampirella, Saab Safirilla ja Viimalla. Hän sai koulutuksen myös DC-3 koneisiin vuonna 1961.

 

– Koulukoneeni oli Lokki.

Kouluttajana oli Eero Meurman, jota Mörriksi kutsuttiin. Björkman kertoo, kuinka hän sai luvan ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään tehdä taivaalla mitä lystää. Tehtiin sitten nopea vaakakierre ja tultiin laskuun, mutta pomppuhan siitä tuli.

 

Meurmanin kysymykseen mitä teit, kertoo Björman vastanneensa reippaasi: ”Hei mä näin Tallinnan.” Hän muistelee, että kolmonen oli helppo ja stabiili kone, mutta pomppuja tuli. Toinen ikimuistoinen laskeutuminen oli Uumajaan.  Hän kertoo lennonjohdon kuitanneen tyyliin: ”Kun olet lopulta laskeutunut, saat rullata asematasolle.”

 

– Ensimmäinen lentoni kipparina Finnairilla tapahtui Convair Metropolitalla. DC-3:a kipparoin myöhemmin paljonkin Cambodzassa 1972 – 1974.

 

Nuorille ilmailusta kiinnostuneille tiedoksi, tässä on ”heepelipukki”, Hebelbock. Valkonuppisilla säädetään potkureita, mustilla kaasua, punaisilla seosta ja alemmilla säädetään imuilmaa.

 

Ollakseen lentäjä ei tarvitse olla hullu

Kolmosen ohjaamossa oli hiukan erilaista kuin nykylentäjillä. Lähes jokaisella lähestymisellä valui tuulilasin alareunasta vettä ohjaajan syliin, joten suojaksi tarvittiin kumiessu.

 

Ilmailun romantiikkaa kuvastaa Björkmanin tarina keskustelusta, joka käytiin lentoemännän kanssa. Lentoemo tiedusteli milloin kapteeni haluaa syödä. ”Sillä ei ole väliä milloin syön, eikä silläkään mitä syön, mutta sillä on väliä kuka tuo ruoan.”

 

Lentäjät myös tekivät jekkua lentoemoille. Kerran he pyysivät kahvit ohjaamoon, trimmasivat koneen vaakalentoon ja laittoivat fluorivalot päälle, sekä menivät piiloon ohjaamon takana olevaan rahtitilaan.

– Lentoemo pyörtyi ovelle ja jälkeenpäin meidät lentäjät puhuteltiin, myhäilee Björkman.

 

Lokin käynnistys sujuu mekaanikko Pauli Fallströmin ja tsekkauslistan avulla ja kun moottorit käynnistyvät, on tunnelma katossaan. Tyhjäkäynnilläkin kone tärisee aivan kuin se haluaisi lähteä lentoon vielä kerran.

– Ollakseen lentäjä, ei tarvitse olla hullu, mutta se auttaa kyllä, sanoo Björkman ja ehdottaa, että eikö lennetä saman tien Pärnuun.

 

Kone katollaan ja miten siitä selvittiin

Aeron Ilmailuopiston ohjaajalinja 1:n kasvatti ja Finnairilta 1998 eläkkeelle jäänyt Lauri Jerry Laine pääsi myös kokeilemaan vieläkö kolmonen käynnistyy. Hänen uransa alkoi DC-3:lla ja mukavia muistoja riittää.

 

– Aamun reittilennolla RVN – IVL teimme pienen mutkan Nattastuntureiden ylle ja pudotimme Helsingin Sanomien aamun lehden tunturin laella sijaitsevan palovartijan mökin pihalle, kertoo hän.

Jerry valistaa nuorempiaan, että tämä oli mahdollista koska DC-3 oli paineistamaton ja sen ohjaamon sivuikkunat sai auki lennolla. Näin sai palovartija aamun lehden ennen kuin rovaniemeläiset.

 

Erään harjoituslennon aihe oli sakkaus yksimoottoritilanteessa jyrkässä kaarrossa. Toinen moottori sammutettiin ja potkuri lepuutettiin. Kone oli 45 astetta kallellaan ja juuri ennen kaartoa alkoi hieman luistaa. Kone kaatui rajusti katolleen ja kurvasi pysäytetyn moottorin puolelle.

 

– Malmin lentoasema ehti vilahtaa ohjaamon ikkunassa. Onneksi aloituskorkeutta oli riittävästi.

– Vaakakierteellä oikaisin, myhäilee lentäjä Laine.

 

– Kerran oltiin lentämässä Rovaniemeltä Oulun ja Vaasan kautta Hesaan. Olimme keräämässä miehistöjä jouluksi kotiin. Olin yksin ohjaamossa. Kippari oli lähtenyt taakse. Yht’äkkiä koneen nokka alkoi nousta ja trimmasin, jolloin se alkoi laskea. Sitten se taas alkoi nousta. Koneessa ei ollut autopilottia.

 

– Kolmosen matkustamopenkit sai käännettyä kasaan ja nostettua seinille –  siitä voitiin nopeasti tehdä rahtiversio. Ohjaamon ovi heilahti auki ja näin mikä aiheutti tuon heilahtelun, penkit oli käännetty seinälle ja kymmenen ihmistä liikkui ryhmässä takarungosta matkustamon etuosaan.

– Keräsin lisää nopeutta loivassa liu’ussa ja moottoreissa maksimi jatkuvat tehot. Kun porukat lähtivät taakse, vedin koneen pehmeästi loivaan nousuun. Heidän kääntyessään taas eteenpäin aloitin pehmeän työnnön. Eivät päässeet eteenpäin. Päät olivat katossa ja jalat haroivat ilmaa!

– Huvittava näky, naureskelee Laine.

 

Lokin ohjaamossa hän huomaa, että mittareita puuttuu, mutta käynnistyksen kannalta tärkeimmät ovat ja toimivatkin vielä. Hän pyytää kertomaan nykyajan nuorille, että kipparin ja perämiehen välissä oleva rakennelma tunnettiin nimellä ”heepelipukki”.

Myös Laineen tunnelmat ovat korkealla, kun Lokin moottorit hetken ryittyään lopulta käynnistyvät.

 

Purjekoneen alapuolella mentiin

Laineen kanssa samalla kurssilla ollut Matti Nurminen opettaa vapaaehtoisena simulaattorilentämistä Suomen Ilmailumuseolla ja on katsellut kolmosen käynnistyksiä aiemmin. Mekaanikko Illikaisen tiedusteluun haluaisiko hän kokeilla kolmosen käynnistystä vielä kerran, totesi kippari evp, että mikä ettei.

 

– Kolmoshommissa oppi kuuntelemaan moottorin äänen vivahteita ja ison mäntämoottorikoneen ääni kuulostaakin todella hienolta, sanoo Nurminen, jota ilmailukärpänen oli puraissut jo pikkupoikana.

 

– Veli opetti rakentamaan lennokkeja ja Kuhmon Ilmailukerhossa harrastin purjelentoa, kertoo hän ja jatkaa, että varusmiespalvelu sujui Lentoupseerikurssilla 34. Saab Safireilla kertyi lentotunteja 70 ja Fouga Magistereilla tunteja tuli 20.

 

Aero Oy:llä ensimmäinen koululento oli 1965 ja koneena oli DC-3 OH-LCH, lempinimeltään Hotelli, kone jolla on vuosia lennetty Malmilta DC-ry-yhdistyksen jäsenten lentoja kotimaassa ja ulkomaillekin.

 

Kaikki Aero Oy:n kolmoset olivat työkaluna ja lentotunteja niillä tuli 1300. Lentoura jatkui eläkkeelle saakka muilla konetyypeillä.

 

Viimeinen DC-3 lento oli  1969 koneen OH-LCG luovutuslento Maanmittaushallitukselle. Tämä yksilö lensi sen jälkeen ilmavoimien tunnuksella DO-9. Norjalaisomistukseen siirtynyt Dakota Norway -tekstillä varustettu kone on edelleen tuttu näky erilaisissa kansainvälisissä lentonäytöksissä.

 

Hienoja kolmosmuistoja riittää

–Kerran lennettiin rahtia Pohjanmeren päällä ja sakemanien Fouga tuli vierelle katsomaan vanhaa lentokonetta. Ja toisen kerran Vesivehmaalla purjekone lensi korkeammalla kuin me, he olivat väärällä lentokorkeudella ja säikähtivät silmin nähden, mutta me vilkuttelimme vain, myhäilee Nurminen.

 

–Kohtalon oikusta ensimmäinen ja viimeinen lentämäni kolmonen ovat yhä lentokäytössä, sanoo hän ja ryhtyy tutkimaan vanhaa tsekkauslistaa moottorien käynnistämiseksi.

 

Kippari ja mekaanikko työskentelevät alun perinkin karussa ohjaamossa, jonka kojetaulussa nyt ammottaa tyhjiä kohtia. Lentovalvontamittareita ei enää ole, mutta moottorin valvontamittarit ovat keskipaneelilla.

 

Ensin virrat päälle akkumasterista kipparin pään päältä, sitten pyrstön päällä oleva majakkavalo toimimaan, jotta kaikki näkevät koneella olevan toimintaa.

 

Ylätaulusta käännetään RH-magneetot both-asentoon, sytytyskytkin moottorinvalinta-asentoon, boosteripumppu päälle, pidetään inertiakytkintä päällä painaen sitä 14 sekuntia, jonka jälkeen kytketään se solenoidikytkimellä ja samalla vieressä olevalla ryypytyskytkimellä syötetään polttoainetta moottoriin. Mekaanikko pitää ryyppyä ja kippari solenoidia.

 

Kun potkuri alkaa pyöriä, mekaanikko ryypyttää ja kun käynti on tasainen, aukaisee hän seosvivun  samalla seuraten öljynpainetta. Ja taas kerran ympärillä seuraava yleisö näkee pakoputkesta savunpöllähdyksen vanhan tähtimoottorin pärähtäessä soimaan. Sen laulu vie kipparin muistot aikaan, jolloin operoitiin korpikentiltä ja nurmikoilta ja ilmailu oli suurta seikkailua.

 

Yksi sämpylä ja kuuma vesikin loppui

 

–Lentäminen tulee uniinkin. Ei työaikana, mutta jälkeenpäin. Crew-bussi Nyc:ssä lähtee kohta, virkavaatteet hukassa, liikaa tavaraa, ei mahdu laukkuun, lupakirja ei voimassa, onko vaimo silittänyt paitoja, eikä konettakaan löydy, kertoilee  Eric Andersson.

 

Purjelentoa vuodesta 1958 lähtien harrastanut mies ei epäröinyt lähteä vielä kerran kolmosen puikkoihin. Hän lensi Ilmavoimissa lupakirjan ja kävi tyyppikurssin Aeron Ilmailuopistossa1964 kolmoselle. Myöhemmin hän lensi sekä Convairia että kolmosta. Andersson kertoo lentäneensä rahtia juuri Lokilla Amsterdamissa 1966.

 

–Kolmonen on sellainen väkisin lennettävä kone, kun pysäyttää toisen moottorin, saa jalkaa painaa kunnolla, jos ei trimmaa, muistelee hän.

 

Hän kertoo, että ohjaamossa on pieni alipaine matkustamoon verrattuna, josta syystä kaikki hajut kulkeutuvat sinne. Kuljetettiin minkkejä, chinchilloja tai mansikoita – hajusta tiesi, mitä oli rahtina.

 

Nykylentäjät saavat nauttia lentojen aikana maittavia aterioita, mutta entiseen aikaan saattoi lentoemolla olla tuomisena vain yksi sämpylä ja kuuma vesikin oli loppunut. Toisaalta kun tiedettiin, että joku kippari oli oikea herkkusuu, keräsivät lentoemot hänelle kaikki matkustajilta yli jääneet leivokset.

 

-–Yksi moottorivika sattui lennolla Lappeenrannasta Helsinkiin, Utin kohdalla. Sylinterin pää halkesi. Toinen moottori pantiin täysille ja kun lentoemo tuli käymään ohjaamossa, kysyttiin matkustamon tunnelmia. Eivät olleet huomanneet mitään ja niin lennettiin ja laskeuduttiin turvallisesti, kertoo Andersson.

 

Kolmosten aktiiviaikana pienet viat korjattiin siellä missä ne havaittiin, kentillä missä milloinkin oltiin. Koska operoitiin hiekkakentiltäkin, saattoivat kankaiset siivekkeet vaurioitua, mutta pienet repeämät voitiin paikata ja matka jatkui.

 

Andersson käynnistää Lokin moottorit tsekkauslistan mukaisesti ja toteaa, että ei muistanutkaan kuinka kovasti kone tärisee käynnistyksen aikana.

 

– Ei tämä ihan toimi kuin parhaina päivinään, toteaa hän, mutta hymy kertoo, että taas on saatu mukavaa muisteltavaa eläkepäiviin.

 

Airveteran Oy pelasti aikoinaan kaksi hienoa DC-3 konetta. Toista saa ihailla Ilmailumuseon pihalla Vantaalla ja toisen kyytiin pääsee nostalgiatunnelmiin kesäisin, kun vain liittyy jäseneksi yhdistykseen.  Kun Finnair täyttää 100 vuotta 2023, olisi näille koneille taas historiallinen tilaus juhlistaa tapahtumaa.

 

–Lokki voisi rullata ja Hotelli lennättää VIP-vieraita juhlan kunniaksi, pohtivat museokoneille sydämensä menettäneet mekaanikot Fallström ja Illikainen.

 

Toimittaja Helena Jaakkola on käyttänyt jutun lähteenä Ilmailumuseoyhdistys.fi-sivustoa. Juttu on aiemmin julkaistu Liikennelentäjä-lehdessä.