Puolassa järjestetyissä siimaohjattujen taistelulennokkien MM-kilpailuissa Jussi Forss voitti kaikki yhdeksän taistelukierrosta eli erää, kaksi viimeistä niistä finaalissa aiempaa maailmanmestaria, liettualaista Audris Rastenia vastaan. Maailmanmestaruusvoitto oli ensimmäinen pohjoismaalaiselle ja kaikkien aikojen toinen suomalaisen maailmanmestaruus lennokeissa. Hopea- ja pronssimitaleja on tullut monissa lennokkilajeissa.
Kisat käytiin Wloclawekissa noin 140 kilometriä Varsovasta luoteeseen. Sota Ukrainassa vaikutti osallistujien määrään, koska Ukrainassa ja Venäjällä on paljon taistelulennokkien harrastajia. Kilpailussa oli 55 kilpailijaa, kun edellisissä MM-kisoissa oli 84 osanottajaa. Venäjällä ja Ukrainassa kansallisissa kisoissa saattaa olla sata osallistujaa.
Joukkueena Suomi sai Puolassa hopeaa.
–Kisoissa saatiin sitä, mitä lähdettiin hakemaan, Forss toteaa.
32-vuotias Forss on harrastanut siimaohjattuja taistelulennokkeja jo 20 vuotta.
–Combatissa kiehtoo sen nopeus. Se on nopeatempoinen kamppailulaji ja erän aikana on adrenaliinia veressä.
Forss on viime vuosina harrastanut myös vapaastilentäviä lennokkeja sarjassa F1A. Hän on kokeillut myös siimaohjattuja nopeuslennokkeja (F2A), mutta ei jäänyt lajiin koukkuun. Nopeuslennokkien SM-kilpailut piti tänä vuonna perua, koska osallistujia ei ollut.
Forssin Lennokkiharrastus alkoi jo lapsena, alkeisliidokeista, kuten monen muunkin ilmailuharrastus on alkanut. Ensi vuonna maailmanmestari aikoo Euroopan mestaruuskilpailuihin ja on niissä tietenkin ennakkosuosikki.
Taistelulennokeissa lennokin ja moottorin virittäminen on tärkeää. Nuorempana Forss keskittyi enemmän tekniikkaan, mutta nykyään lennättäminen on tärkeintä.
Lajin tulevaisuus ei näytä maailmanmestarin mielestä hyvältä.
–Ei juuri tule uusia harrastajia. Kaikissa lennokkilajeissa juniorityö on puutteellista, Forss sanoo.
Viisi voittoa SM-kilpailuissa
Helsinkiläinen Jussi Forss voitti 27.8. Vantaan Petikossa käydyn lennokkien F2D-luokan Suomen mestaruuskilpailun. Hän sai kilpailussa yhteensä viisi voittoa. Toisena oli hänen isänsä Timo Forss kolmella voitolla. Kahdella voitolla tuli kolmanneksi Laura Leino, josta tuli samalla lajin epävirallinen naisten Suomen mestari; lajissa ei erikseen kilpailla naistensarjassa. Kaikki kuusi kilpailijaa olivat samasta kerhosta, Lennokkipojista (LePo).
Taistelulennokit ovat siimaohjattuja polttomoottorilennokkeja, joissa ei ole esimerkiksi sivuperäsimiä eikä siivekkeitä ollenkaan. Niiden tehtäviä hoitavat keskipakoisvoima ja 15,92 metriä pitkät teräspunossiimat. Korkeusperäsin on näissä lennokeissa ainoa ohjaava taso, sitä ohjataan kahdella siimalla. Moottoria ei voi erän aikana säätää mitenkään, vaan moottori ulvoo koko ajan. Erä kestää neljä minuuttia ja sen aikana voi kuulua kolmekin pamausta, kun lennokit osuvat yhteen.
Valtavat G-voimat
Varsinaisesti tarkoituksena on katkoa vastustajan lennokin perässä roikkuvaa nauhaa, striimeriä. Kolmen metrin mittainen nauha on 2,5-metrisen narun jatkona. Sen katkaisemisessa potkuri on tehokkain, mutta siivelläkin sen saattaa saada katkaistua. Pisteitä saa sekä lentoajasta että katkaisemisista, joten kannattaa yrittää katkoa kilpakumppanin striimeri mahdollisimman moneen kertaan.
Kilpailussa taistelulennokit lentävät noin 150 km/h ja voivat tehdä halkaisijaltaan kolmen metrin suuruisia silmukoita, joten G-voimat ovat valtavia. Painoa näillä lennokeilla on 400 grammaa. Lennokit rakennetaan kestämään G-voimat, mutta törmäyksien jälkeen tulee usein remontoitavaa. Jokaisella kilpailijalla onkin siksi jopa kymmenen varakonetta.
Lennokit ovat rakenteeltaan hyvin yksinkertaisia, mutta valittu siipiprofiili vaikuttaa paljon ketteryyteen ja lentonopeuteen. Koko lennokki on käytännössä siipi, jonka takareunassa on korkeusperäsin. Siiven etureuna on yleensä komposiittirakenteinen ja takareunat hiilikuitua. Siipikaaret ovat balsaa ja koko siiven pinnoitteena on kirkas muovikalvo. Moottorin tilavuus on sääntömääräisesti noin 2,5 kuutiosenttimetriä ja kierroksia moottori ottaa noin 30 000. Moottoritehot litraa kohti ovat suuremmat kuin formula-autojen moottoreissa.
Mekaanikot juoksevat apuun
Kilpailussa mekaanikkojen rooli on tärkeä, koska kilpailija itse on liki 16 metrin päässä lennokistaan. Mekaanikkoja on kaksi per kilpailija. Suomen mestaruuskilpailuissa kaikki kilpailijat toimivat toistensa mekaanikkoina ja lajin harrastajien yhteishenki on vahva. Lennokit ovat keskenään hyvin samanlaisia, jotta lajin harrastajat voivat tankata ja käynnistää kaikkia lennokkeja yhtä hyvin. Jos lennokki sammuu tai hajoaa kesken kilpailun, mekaanikkojen tehtävänä on vaihtaa siimat lennokista toiseen, käynnistää varalennokki ja heittää se ilmaan. Toinen mekaanikko juoksee hakemaan striimerin sitten, kun se menee poikki.
Monissa muissa lennokeissa on nykyään sähkömoottorit, mutta combatissa pitää sääntöjen mukaan olla 2,5 kuutiometrin hehkutulppamoottorit. Kun kaikki kilpailijat tankkaavat samasta kanisterista, ei polttoaineen aiheuttamia eroja ole. Lennokin polttoainetankkiin mahtuu yksi desilitra polttoainetta, jossa on 80 prosenttia metanolia, 5 prosenttia nitrometaania ja loput öljyä. Öljystä puolet voi olla risiiniöljyä ja puolet synteettistä. Polttoaine riittää noin viiden minuutin lentoon. Erän alussa on 30 sekuntia moottorin käynnistämiseen ja kun itse erä kestää neljä minuuttia, jää polttoainetta vielä hiukan poltettavaksi erän jälkeen. Toisinaan polttoainetankkeja räjähtää kilpailussa, joten niitäkin täytyy olla varalla.
Koneissa on myös pakollinen sammutusjärjestelmä siltä varalta, että jompikumpi siima katkeaa. Lähes joka erässä mekaanikot joutuvat juoksemaan apuun.
Suomen mestaruuskilpailuissa kilpailunjohtajana oli Mika Salolahti.
Kokeneet ja aloittelijat samassa kisassa
Timo Forss on harrastanut lajia vuodesta 1975 lähtien ja ensimmäinen taistelulennokki hänellä oli vuonna 1976. Kuten monet muutkin, hänkin aloitti liidokeilla, ja kävi niiden SM-tasolla asti.
–Tässä lajissa kiehtoo kilpaileminen ja se, että laji on vauhdikas, Timo Forss kertoo.
Ainoa kosketus radio-ohjattaviin lennokkeihin hänellä on armeijasta, jossa hän lennätti maalilennokkeja. Armeijan jälkeen siimaohjattavat vetivät taas puoleensa. Innostuksen hän tartutti poikaansa Jussi Forssiin jo tämän lapsuudessa.
Timo Forss kertoo, että lajissa on sääntöjä noin 40 sivua ja turvallisuussääntöjä on paljon. Diskauksia tulee esimerkiksi, jos kilpailija astuu ulos keskikehästä, joka on halkaisijaltaan neljä metriä, tai jos striimeri on sykkyrällä.–Virheitä tulee, kun kilpaillessa moni käy kuumana.
Timo Forss sai hopeaa edellisissä maailmanmestaruuskisoissa vuonna 2018 ja silloin Suomi oli paras joukkue.
Savonlinnalainen Valtteri Niiranen oli jo mukana SM-kisoissa, vaikka aloitti taistelulennokkien harrastamisen vasta kuluneena kesänä. SM-kisoissa hän kilpaili ensimmäistä kertaa toista henkilöä vastaan.
–Minut sai innostumaan lajista se, että moottorit pitävät kovaa ääntä ja lennokit menevät kovaa, Niiranen kertoo.
Hän tuli mukaan harrastamaan tuttujen kautta. Aikaisemmin hänkin on harrastanut vapaastilentäviä lennokkeja. Hänelläkin kerho on Lennokkipojat, kuten kaikilla SM-kisoissa. Käytännössä suomenmestaruus on siis kerhonmestaruus.
–Kiinnostavaa lajissa on lentäminen ja moottorien kanssa pelaaminen, Niiranen kertoo.
Kilpailumeininki vetoaa Laura Leinoon
Laura Leino pääsi Suomen mestaruussijoissa pronssitilalle. Hän on harrastanut lajia jo 28 vuotta, joten voi sanoa, että ohjain pysyy jo kädessä.
–Tässä lajissa vetoaa kilpailumeininki. Combat on aina kilpailua, oli sitten treeneissä tai kilpailussa, Leino kertoo.
Leino on aikaisemmin harrastanut myös F1A-liidokkeja eli vapaastilentäviä liidokkeja. Viime vuosina hän on kuitenkin keskittynyt taistelulennokeihin.
–Parasta lajissa on, että pääsee ruuvailemaan ja että toisten kilpailijoiden kanssa tehdään tiimityötä. Kisareissut ovat parhaita. Meillä on hyvä jengi tässä lajissa.
Leino kertoo, että Suomessa ei ole muita taistelulennokeja harrastavia naisia, mutta MM-kilpailuissa oli kovia naisia Ukrainasta ja Moldovasta.
Laji on sen verran äänekäs, että missä tahansa sitä ei voi harrastaa. Siksi Petikossa on siimaohjatuilla oma kenttä radio-ohjattavien lennokkien kentän vieressä. Pienten lennokkien melu ei siellä ole mitään, kun yli jylisee jatkuvasti matkustajakoneita Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Eli melualueella ollaan joka tapauksessa, oli lennokkeja ilmassa tai ei.
Leino ajattelee, että kerran viikossa olisi hyvä päästä treenaamaan taistelulennokkeja. Lajissa tietenkin on olemassa monenlaista taktiikkaa. Tekniikan suhteen taas pyritään siihen, että kaikilla olisi samanlainen kalusto kisoissa.
–Yhdellä koneella ei pärjää. Kisoihin lähtiessä saa ottaa mukaan kymmenen konetta. Mutta yksi kone ei ole kallis.
Lisäksi kilpailijan pitää osata monenlaista.
–Moottoreita pitää avata, putsailla pikiä pois ja koneita kiristellä, paikkailla ja korjailla.
Jotta lajilla olisi tulevaisuutta, pitäisi Leinon mielestä houkutella mukaan harrastajia esimerkiksi muista luokista ja ehkä harrastajien tyttöystäviä voisi myös saada mukaan.
