Uutta oppimassa ja kehittämässä
Hyppääjä, riippuliitäjä, varjoliitäjä, purjelentäjä – siinä tärkeimmät Riikka Vilkunan harrastelajit. Lajien harrastamisen lisäksi hänen matkalleen on mahtunut lukematon määrä kansainvälisiä ja kotimaisia edustustehtäviä.
Eipä Riikka Vilkunan isä tiennyt, mitä tuleman piti, kun he ajoivat Lappeenrannan lentokentän ohitse vuonna 1980. Isä nimittäin sanoi: ”Tuo olisi hyvä harrastus tytölle” ja lupasi maksaa laskuvarjokurssin, kunhan tyttärelle tulee ikää riittävästi. Viisi vuotta myöhemmin oli lupausten lunastamisen vuoro. Riikka Vilkuna hyppäsi ensihyppynsä pallokuvulla Lappeenrannan lentokentällä 7. helmikuuta 1985, jossa Ilmatran Ilmailukerho silloin toimi. Imatran Ilmailukerho, IIK, otti 1986 ensimmäisten suomalaisten hyppykerhojen joukossa oppilaskäyttöön liitovarjot, joita silloin kutsuttiin patjavarjoiksi.
– Imatran Ilmailukerho oli aktiivinen ja panosti varsinkin taito- ja tarkkuushyppäämiseen, joten sen harjoittelu ja kilpaileminen alkoivat luontevasti. Minusta tuli myös 1987 hyppymestari, joten osan aikaa ”pudottelin” oppilaita (kuten myös jutun kirjoittajaa), Vilkuna kertoo. Kesäkaudeksi hyppykone Cessna C-206, vanha kunnon OH-CSU, siirtyi Lappeenrannasta Immolaan, jossa hypättiin Rajakoulun naapurina.
Riippuliito vei mennessään
Vilkuna oli kuitenkin aina haaveillut riippuliidosta ja kävi kurssin vuonna 1991. Hän liittyi heti kurssin jälkeen Jämin Riippuliitäjiin. Seuraavat vuodet olivat todella aktiivisia, sillä porukalla lennettiin todella paljon sekä kotimaassa että ulkomailla, kilpailuissa ja omaksi huviksi. Lentoja kertyi niin paljon, että noina vuosina hän oli harrastuksensa vuoksi varmasti poissa useimmista sukujuhlista.
– Lentopaikoista Jämi tulee aina olemaan suosikkini. Jämiltä on paljon mukavia muistoja hyvistä lennoista ja yhteishengestä muun muassa Tampereen laskuvarjokerhon kanssa, Vilkuna toteaa.
Varjoliito tuli Suomeen 90-luvulla. Vilkuna lensi ensimmäisen kerran varjoliitimellä 1994 ja hän oli mukana perustamassa Tampereen Kevytilmailukerhoa. Vilkuna muistaa noina vuosina myös käyneensä Borgin Ollin pitämän trike-teoriakurssin, joskaan kurssi ei edennyt käytäntöön saakka. Trikejähän käytettiin silloin välillä riippuliitohinauksiin.
Stewardiksi kansainvälisiin kilpailuihin
Vilkuna oli töissä Suomen Ilmailuliitossa vuosina 1991–2002. Hän vastasi aluksi liidinlajeista, mutta myöhemmin myös laskuvarjourheilusta ja ympäristöasioista. Ilmailuliitto oli silloinkin suhteellisen pieni järjestö, joten työtehtäviä oli laajaltakin alalta.
Vilkunan kansainväliset tehtävät alkoivat vuonna 1992 teknisen delegaatin eli stewardin tehtävällä riippuliidon EM-kilpailuissa Vågåssa, Norjassa.
Steward on lentäjien ja kisajärjestäjän organisaation välillä oleva neuvonantaja, joka ratkaisee ongelmia ennen kuin ne syntyvät. Vilkunan sanoin, jos ”työn tekee oikein, niin kaikki ihmettelevät, miksi olen paikalla, koska kaikki toimii”.
Steward on mukana jo arvokilpailuiden esikilpailuissa jatkaa siitä kilpailunjärjestäjän kanssa vuoden eteenpäin varsinaisiin kilpailuihin. Stewardin työmäärä riippuu järjestäjän kokemuksesta ja osin siitä, missä kulttuurissa toimitaan. Organisaation kulttuuri on sisäistettävä parissa päivässä, jotta oikeat kanavat löytyvät. Stewardin työ on erinomaisen hauskaa ratkaisukeskeiselle ihmiselle, joskin tiettyä luovuuttakin tarvitaan.
Mieleenpainuvimpia kokemuksia Vilkunalle ovat olleet riippuliito Meksikossa, jossa hän oli riippuliitoreissulla ruotsalaisten kanssa sekä varjoliito Kazakstanissa ja purjelento Turkissa. Turkissa ja Kazakstanissa hän oli FAI:n tehtävissä. Mukavia arvokilpailumuistoja hänellä on muun muassa Serbiasta ja Sloveniasta, jotka ovat erittäin kokeneita kilpailuidenjärjestäjiä. Turkissa varjoliitokisat olivat Turkin ilmailuliiton koulutuskeskuksessa ja siellä oli mahdollista myös purjelentää.
Vilkuna on myös ollut varjoliitotarkkuuden puheenjohtaja FAI:n liidinkomissiossa (CIVL) sekä lajin alkuaikoina vuosina 1999–2005 ja uudelleen 2016 alkaen.
Varjoliitotarkkuus on liidinlajien toiseksi suurin ja nopeimmin kasvava laji. Tarkoituksena on laskeutua elektroniselle maalipisteelle, jonka halkaisija on kaksi senttiä. Kisoissa lennetään maksimissaan 12 kierrosta, sekä yksilöinä että joukkueina. Voittajan yhteistulos on MM-tasolla yleensä 10–15 senttiä maalipisteestä. Varjoliitotarkkuuskomitea laatii säännöt, kehittää lajia ja kouluttaa tuomareita. Laji on erittäin yleisöystävällinen, helpohko järjestää ja turvallisuustaso korkea, koska lentäjä ei saa kaatua. Aasiassa on jo useita lajin ammattilaisia.
–Laji kasvaa voimakkaasti sekä Aasiassa että Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, joten saapa nähdä minne tulevaisuudessa päädyn, Vilkuna toteaa hymyillen.
Purjelentäjäksi Ruotsissa
Ilmailuliiton työvuosien jälkeen, vuonna 2002, Vilkuna muutti Ruotsiin. Ruotsissa hän lensi alussa ainoastaan varjoliitimellä ja paljon ulkomailla, varsinkin Etelä-Ranskassa silloisen kumppaninsa kanssa. Järjestöpuolella hän oli myös muutaman vuoden Ruotsin varjoliitoliiton ja Flysportförbundetin hallituksessa.
Vuonna 2008 elämä johdatteli Vilkunan Eskilstunaan ja siellä perinteikkääseen purjelentokerho Eskilstuna Flygklubbiin. Kursseja järjestettiin vain kerran vuodessa, mutta Vilkuna ei halunnut odotella. Koska pitkän liidinkokemuksen ansiosta Vilkunan aloitustaso ei ollut nollassa, lennonopettaja Leif Hortlund lupasi kouluttaa hänet yksityisoppilaana. Koulutus meni nopeasti ja Leif joutui muun muassa huutelemaan Vilkunan alas ensimmäiseltä yksinlennolta, kun oppilas kurvaili tyytyväisenä termiikissä.
Eskilstunan kerhossa oli ja on hyviä lentäjiä ja monipuolinen kalusto, joten purje- tai moottoripurjekone oli aina saatavilla. Ruotsin ainoa kerhokäytössä oleva ASH 25 on Eskilstunassa, ja sillä Vilkuna lensi melkein ainoastaan viimeiset kuusi vuotta.
Lentäminen on hetkessä olemista
Kysymykseen, mikä vetää ilmaan vielä näiden harrastustuntien jälkeen, Vilkuna toteaa, että ilmailu on vain yksinkertaisesti todella hauskaa.
– Lentäminen on hetkessä olemista, aina voi oppia uutta ja ilmailun parissa voi kehittää asioita samanhenkisten kanssa. Minulla on fantastisia ilmailuystäviä ympäri maailmaa, kullan arvoisia kaikki. Ruotsin vuosien jälkeen katselen nyt sitten tässä, mistä Suomessa löytyy minulle sopiva harrastepaikka, Vilkuna kertoo.
Tervetuloa joukkoon
Riikka Vilkuna tietää, että ihmiset viettävät vapaa-aikaansa mielekkäiden ja hauskojen asioiden parissa.
– Kukaan ei harrasta jotakin sen takia, että se on halpaa ja turvallista. Harrastuksen on annettava harrastajalle jotakin positiivista, Vilkuna tiivistää.
Hän kyseenalaistaa ilmailijoiden vähenemisen ja harrastuksen kalleuden välisen yhteyden.
– Puhumme joskus ilmailun kalleudesta, mutta monet muut, suhteellisen kalliit harrastukset kasvavat. Vanhemmat tukevat niitä, koska harrastusta pidetään kehittävänä ja nuori viihtyy harrastuksessaan, Vilkuna pohtii.
Vilkuna toivookin, että ilmailijat ottaisivat oppia enemmän muista urheilulajeista ja katsottaisiin esimerkiksi sitä, mikä saa ihmiset pysymään aloittamassaan harrastuksessa.
– Hauskuuden määrittelee luonnollisesti kukin itse, mutta sillä on suuri merkitys, tunteeko olevansa tervetullut harrastajajoukkoon. Harrastajan saa helposti pois vaikka loukkaavalla kielenkäytöllä. Olen joskus itse sanonut, että esimerkiksi valikoiva kuulo ei saa olla vaatimuksena ilmailun harrastamiselle. Lajeissa, joiden harrastajamäärä laskee, voisikin ehkä miettiä, halutaanko uusia harrastajia ja halutaanko lajia markkinoida vain tietylle ryhmälle. Eihän siinä mitään vikaa ole, jos ollaan sen kanssa avoimia. Jos halutaan uusia ja erilaisia harrastajia, täytyy perinteisiä toimintatapoja muuttaa, Vilkuna vertailee.
Kaikessa markkinoinnissa tulee huomioida ilmailun ominaispiirteet.
– Ilmailu vie meidät ihmiselle vieraaseen elementtiin. Sen kanssa lajin harrastajan pitää pystyä elämään ja toimimaan tiukassakin paikassa, Vikuma toteaa.
Vilkuma kertoo olleensa mukana mukavissa ilmailuyhdistyksissä. Niissäkin on keskustelut siitä, mitä on niin sanottu sportmanship ja miten toisia harrastajia kohdellaan.
– Minä näen ilmailun samanlaisena urheilutoimintana kuin minkä tahansa muun lajin, ja varsinkin lajien kouluttajien tulisi näyttää esimerkkiä.
– Muutos ei aina ole pahasta ja harrastusten sosiaalinen puoli ja lajien kulttuuri on todella tärkeä. Eri lajien harrastajien väliset kinailut ovat turhia. Ollaan iloisia jokaisesta, joka haluaa olla jollain lailla mukana maan ja taivaan välillä, hän jatkaa tulevaisuutta miettien.
Ruotsissa lajityö tehdään lajiliitoissa
Suurin ero Suomen ja Ruotsin ilmailuharrastustoiminnassa on varmasti se, että Suomen Ilmailuliittoa vastaava, ruotsalainen Flygsportförbundet on kevyt organisaatio ja kaikki lajityö tehdään lajiliitoissa.
Järjestelyn hyvänä puolena on lajiliittojen itsenäisyys, jonka ansiosta kaikki lajit voivat kehittää omia vahvuuksiaan, sopivia toimintamalleja ja vaikka julkaista omaa digilehteä. Esimerkiksi varjoliidossa Ruotsissa on aina ollut käytössä kaupallinen malli: voi sanoa, että koulut kouluttavat ja kerhot järjestävät harrastustoimintaa.
Huonona puolena on päällekkäisen työn tekeminen esimerkiksi ilmatila-asioissa. Myös muiden lajien käytännöistä oppiminen voi olla Ruotsin mallissa vaikeampaa kuin Suomessa. Suuremmat lajit pärjäävät Ruotsin mallissa hyvin, pienemmillä on vaikeaa.
Vilkunasta vaikuttaa myös siltä, että Ruotsissa on enemmän naisia mukana ilmailussa. Vilkunalle naisten kannustaminen ilmailuun ja ilmailussa on aina ollut tärkeää.
Riikka Vilkuna
- Ympäristötieteilijä Tampereelta, FM Venäjän kääntäminen ja tulkinta
- Syntynyt Kittilässä, lapsuus ja nuoruus Lappeenrannassa
- Laskuvarjohyppyjä 1200+
- Imatran Ilmailukerhon ensimmäinen hyppymestari nainen
Suomen ensimmäinen riippuliidonopettaja nainen - Riippuliitotunteja 400
- Purjelentotunteja 500
- Lennettyjä maita 27
- Maita, joissa FAI-tehtäviä (steward, jury) 28
- Puheenjohtaja paragliding accuracy (CIVL) 2016 –
- Tuomarikouluttaja varjoliitotarkkuus
- Pari voimassa olevaa naisten Pohjoismaiden ennätystä riippuliidossa
- Vuoden riippuliitäjä (SIL) 1995
- Pepe Lopes -mitali (FAI) 2011, riippu- ja varjoliito
