lukeaksesi lehdessä julkaistut artikkelit
Kirjaudu jäsentunnuksilla

Huimapäiden hommaa

maanantai 15.02.2021
TEKSTI KIRSI SEPPÄLÄ
KUVAT KIRJAN KUVITUSTA JA KIRSI SEPPÄLÄ
Smolik siirrettiin pakkolaskupaikalta hevosvoimin. Kuva: Kai Mellén/Suomen Ilmailumuseo

 

Harri Mustosen Kahleista maan -kirja kertoo -50-luvun lentosirkuksen nuorista akrobaateista, laskuvarjohyppääjistä, lentäjistä ja mekaanikoista, jotka veivät ilmailua maatalousvaltaisen Suomen kyliin ankarista talviolosuhteista piittaamatta.

 

Kahleista maan – ilma-akrobaatteja ja pilvien huimapäitä -kirja saa lukijansa huudahtelemaan ”ei voi olla totta!”. Niin erikoisia ovat -50-luvun lentonäytökset, joissa huimapäät temppuilivat muun muassa Smolikin siivillä ja voimistelivat koneesta roikkuvilla nuoratikkailla. Omaa luokkaansa olivat myös kahdella varjolla hyppääjät, jotka irrottivat kesken hypyn ensiksi avaamansa varjon, jatkoivat vapaapudotuksessa hetken ja avasivat – usein viime hetkillä – toisen varjon ennen laskeutumistaan.

 

Toisinaan lukija huokaa ”voi ei”, sillä arvattavastikin osa kirjan henkilöistä menehtyy ilmasirkuksen tempuissa.

Kahleista maan -kirjan kirjoitustyötä on tukenut Suomen tietokirjailijat ry.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hyppyjä ja siivellä ratsastusta

Ilmailuliiton ilmailuosaston johto innostui rahoittamaan Jämin ilmailukoulua lentonäytöksillä ja yleisölennätyksillä. Näytöslennot aloitettiin vuonna 1947 ja ne kehittyivät ilmasirkuksiksi vuonna 1950 perustetun Pilvien huimapäät -ryhmän myötä. Nuoret levittivät ilmailuaatetta ja toteuttivat unelmaansa lentämisestä. Ilmasirkuksen myötä urheiluilmailu nousi suomalaisten tietoisuuteen ja sai kaivattua nostetta. Lentonäytösten kulta-aikaa olivat vuodet 1948–1954; yli 200 lentonäytöksessä kävi 400 000 maksanutta katsojaa.

 

Lentosirkuksina tunnettuja näytöksiä ohjasi ilmavoimista Jämin ilmailukoulun vetäjäksi siirtynyt Eero Pakarinen. Hän halusi ilmasirkukseen ulkomaiden tapaan naisesiintyjiä, jotka kävelivät koneiden siivillä ja hyppäsivät laskuvarjolla. Näissä näytöksissä naishyppääjänä aloitti Anneli Linkola, joka myös lensi lyhyitä taitolentonumeroita Pragalla. Linkola teki hypyt itselaukaisuina. Ensimmäinen näytöksessä hypännyt suomalaisnainen oli Sirkka Kopra, joka vuonna 1934 hyppäsi ensimmäisen ja ainoan hyppynsä pakkolaukaisuhyppynä näytöksessä Viipurissa.

 

Vuonna 1949 mukaan tulivat akrobaatti ja sirkustaiteilija Niilo Salo sekä entinen ilmavoimien lentäjä Viktor Androsov. Salo rekkivoimisteli laskutelineissä ja Androsov ratsasti siivellä. Androsov menehtyi vain 23-vuotiaana tehdessään lepakkohyppyä liitopuvulla. Hänen jälkeensä siivellä ratsastajaksi ja hyppääjäksi tuli Raimo Aulio. Vuoden 1951 kesänäytöksistä uransa aloitti Anneli ”Luumu” Linna, joka tunnettiin niin ilmojen akrobaattina kuin laskuvarjohyppääjänä ja lentäjänäkin. Kun jälleen tarvittiin uutta, savolaisittain murtava prinssieversti Pekka Lipponen eli näyttelijä Oke Tuuri tuli hauskuuttamaan yleisöä.

 

Ajan henkeä

Kirja on nautinnollista luettavaa, sillä Mustonen kertoo sirkuksen jäsenistä elävästi ja ihmisläheisesti. Jälleenrakentamisen ajan Suomesta piirtyy aito kuva tekstissä soljuvien yksityiskohtien myötä: lentokentän tuulessa laulaa kiuru, mielipidekirjoittaja polttelee pirtissään kessua ja lapset saapuvat talven lentonäytöksiin paksuissa villapaidoissaan.

 

-50-luvulla talkootyökin oli voimissaan, sillä näytösten paikalliset järjestäjät olivat purjelentokerhoja. Asiamiehet, joiksi usein pyydettiin esimerkiksi kylän kauppiasta, järjestivät yleisölennätyspaikoille polttoainetta ja houkuttelivat paikalle yleisöä.

 

Koska näytöksiä järjestettiin ympäri vuoden, talvella jäätyminen uhkasi lentokoneita ja sateisina päivinä ilma-akrobaattien tikkaat ja koneiden siivet muuttuivat liukkaiksi. Näytöksiä oli paljon ja niitä pidettiin lentokenttien lisäksi kylien niityillä ja järvien jäillä, joten aina ei lennetty vain hyvällä säällä ja turvallisesti.

 

Ilmeisesti koneiden huolto on ollut hyvällä tolalla, sillä kirjassa sivutaan teknisiä ongelmia vain vähän. Sen sijaan inhimillisiä erehdyksiä on tehty kohtalokkain seurauksin – olisihan sillan alta lentäessä jokeen rysähtämisen voinut välttääkin. Sumussa rautatien seuraaminen on auttanut suunnistuksessa, mutta lentokorkeutta voi pitää auttamattoman matalana, kun kone on törmätä junaan.

 

Monet lentäjistä olivat saaneet oppinsa ilmavoimissa, mutta laskuvarjohyppääjäksi näytöksiin tultiin vähäisellä kokemuksella. Koska hyppääjiä myös menehtyi näytöksissä, Ilmailuliitto ja ilmavoimat alkoivat 1954 kiinnittää huomiota koulutukseen ja turvallisuuteen.

 

Viimeinen näytös

Lentosirkus Pilvien huimapäiden viimeinen näytös oli 2.8.1954 Myllykoskella. Viiden vuoden jälkeen näytöksiin ei enää tullut katsojia yhtä paljon kuin alkuvuosina. Pakarinen halusi väistyä lentosirkuksesta, koska kuolemaan johtaneet laskuvarjohypyt järkyttivät hänen perhettään – Pakarisen Hilkka-vaimo näki ne molemmat ja tytär toisen.

 

Vaikka lentosirkustoiminta päättyi, niiden arvo tunnustettiin sodanjälkeisessä Suomessa; ihmiset kaipasivat viihdettä työntäyteiseen arkeensa. Nainen hyppäämässä laskuvarjolla ja ilma-akrobaattina oli ennennäkemätöntä ja sai ihmiset, erityisesti nuoret uskomaan mahdollisuuksiinsa. Lentosirkuksessa 1951–1954 esiintynyt Anneli ”Luumu” Linna oli sirkuksen mainostekstin mukaan siihen aikaan maailman ainoa nainen, joka kiipeili siivillä, voimisteli koneen alapuolella heiluvilla tikkailla, hyppäsi laskuvarjolla 54 onnistunutta hyppyä sekä oli moottori- ja purjelentäjä.

 

Anneli ”Luumu” Linna roikkuu näytöslennolla tikkaista ja yrittää napata lippusiiman. Kirjan Kahleista maan kuvitusta. Kuva: Erkki Kantosen albumi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Helppolukuinen tietokirja

Kahleista maan on tietokirja, jonka teksti soljuu kuin romaanissa ja saa lukijansa eläytymään tapahtumiin. Parhaimmillaan Mustonen on kirjoittaessaan henkilöistä, joista syntyy hänen kynästään eläviä persoonallisuuksia. Vuosiluvut ja tapahtumapaikat on ilmaistu täsmällisesti, joten yhdessä kuvien kanssa lukija saa hyvän käsityksen ajanhengestä. Runsas kuvitus tulee tarpeeseen, sillä kuvat nähdessään lukija uskoo, että kerrotut temput on todellakin tehty.

 

Kirja-arvostelua tehdessä lienee pakko esittää myös kritiikkiä, vaikka se tämän kirjan osalta tuntuu epäolennaisuuksiin tarttumiselta. Ainakin yhdestä kuvasta puuttuu henkilön nimi, vaikka se tekstistä käy ilmi ja yhdessä kuvassa koneen sanotaan rullaavan, vaikka se ainakin allekirjoittaneen mielestä näyttää vielä olevan loppuvedossa.

 

Kahleista maan on kirja, jonka olisi toivonut löytävän tiensä joulupukin konttiin. Jos näin ei käynyt, ei kannata odottaa isänpäivää, sillä tuhannen kappaleen painoksesta ei välttämättä riitä sinne asti.

 

Harri Mustonen

 

Mustosta kiinnostaa lentäminen, tekniikka ja historia

Kahleista maan on Harri Mustosen neljäs teos. Mustosen esikoisteos Harmon lentäjät ilmestyi vuonna 2015 ja hän sai siitä Vuoden ilmailukirja -kunniamaininnan. Mustosen muut kirjat ovat Kohtalona taivas – Hävittäjälentäjä Lauri Nissisen tarina ja Hävittäjäkomentaja Eka Magnusson.

 

Idea Kahleista maan -kirjan kirjoittamiseen muhi Mustosen mielessä pitkään, sillä hän oli tehnyt aiheesta TV-dokumentin Ylelle vuonna 2010. Kirjan teon mahdollisti Suomen tietokirjailijat ry:n myöntämä apuraha.

 

Kirjoitustöiden lisäksi Mustonen tekee historiallisten lentokoneiden osien kopioita. Lohjalla syntyy piirustusten ja valokuvien perusteella moottorinhallintalaitteita muun muassa Spitfire-koneiden simulaattoreihin ja staattisiin museokoneisiin kaasukahvoja. Valtaosa niistä päätyy ilmailuhistorian harrastajille ja keräilijöille Britanniaan.

 

Mustonen rakensi vuosina 2004–2014 uudelleen PIK 5 -koneen yhdessä Kari Perusvirran kanssa, ja uusi vuonna -47 alun perin rakennetun koneen kaikki puuosat. Mustonen aloitti purjelentoharrastuksensa vuonna 1979 Nummelassa. Hän lensi lupakirjan saatuaan vuoteen 1989 saakka, ja aloitti tauon jälkeen uudestaan 2008.

 

Dokumentti lentosirkuksesta