Lentäjän tie
”Tahtoisin oppia lentämään.” Näin luki 13-vuotiaan Outi Nallinmaan päiväkirjassa vuonna 1965. Se olin minä! Neljä vuotta myöhemmin olin yksityislentäjän lupakirjan haltija ja Suomen nuorin pilotti. Mutta kuinka kaikki alkoi…?
Olin ehkä 8-vuotias, kun lennättelin ystäväni kanssa pientä balsaliidokkia. Kun toinen siipi murtui, paikkasimme sen paksulla teippikerroksella. Mutta sitten laite ei enää lentänytkään! Ystäväni isän selitys, ensimmäinen tietoni aerodynamiikasta, jäi elävästi mieleeni.
Norjalaisen Leif Hamren kirjat olivat mielilukemistani, sillä ne olivat vauhdikkaita ja samalla täynnä asiaa. Kerran isoisäni pyysi minua muuttoavuksi ja lupasi minulle hyllyistään kaikki kirjat, jotka haluaisin. Ei siellä paljon ollut 12-vuotiaalle, mutta ilokseni löysin Wäinö Bremerin kuvauksen hänen lentomatkoistaan.
Myöhemmin rakentelin lentokoneen ohjaamon, jossa oli aaltopahvinen kojelauta, vaahtomuovin varassa painuvat polkimet ja ikivanhat radiokuulokkeet. Joulu oli päiväkirjani mukaan ”hieno, sain liidokkeja ja koottavan helikopterin”, eli perhe kannatti uutta harrastustani. Yhdysvalloissa asuva sukulaisemme Richard Hagelberg oli toiminut pommittajasuunnistajana toisessa maailmansodassa, ja yhteydenotto Dick-setään antoi minulle uutta pontta.
Lentäminen oli kuin rakkaus
Sanonta ”lentäminen valtaa mielen kuten rakkaus” oli minun kohdallani totta. Siniset vaatteet olivat suosikkejani Ilmavoimien univormun korvikkeina. Ilmailu-lehden innostamana toimitin vähän aikaa omaa pikku lehteäni, sepitin juttuja ja piirsin kansikuvat. Kirjastosta lainasin kaiken ilmailuun liittyvän, mitä Tampereen kaupunginkirjaston juhlavan rakennuksen lastenosastolta löytyi. Olin närkästynyt, kun eläinopin kirjan lintuja käsittelevä luku alkoi: ”Kuten jokainen lennokkia lennättänyt poika tietää” – entäs tytöt?
13-vuotiaana hankin kirjat Lentämisen taito ja Lentäjä ja sää, joista oli hyötyä sitten, kun aloin lentokurssin. Pian minulla oli parikymmentä pienoismallia (”lentofarmi”, tuumi perhe) ja ilmailukirjoja nelisenkymmentä. Ahkera lukeminen kannatti: kun Joppe Karhusen kirja Siipien sirkus ilmestyi, huomasin siinä asiavirheen. Isäni soitti Karhuselle, ja sain käydä hakemassa nimikirjoituksen Siipien sirkukseen. Unohtumaton kokemus! Myöhemmin, jo siipeni ansainneena, sain Karhusen nimikirjoituksen toiseenkin kirjaan.
Uusiin ulottuvuuksiin
Ensimmäisen kerran pääsin ilmaan pienkoneella kuudentoista iässä. Olin nähnyt Lentotoimen mainoksen ja rohkaistuin lähtemään kentälle 15 markkaa taskussa. Sitä piti harkita, koska raha oli otettava lentokurssiin tarkoitetuista säästöistäni. Mutta en todellakaan katunut!
Likinäköisyyteni huolestutti. Mitä jos en kelpaisikaan lentäjäksi? Aikanaan kuitenkin läpäisin psykon. Vanhempani lupasivat minut kurssille sillä ehdolla, ettei koulunkäynti kärsisi sadan teoriatunnin takia. (Sinä keväänä todistukseni keskiarvo olikin luokan kärjessä.)
Olin siis lukion toisella luokalla tammikuussa 1969, kun aloitin teoriaopinnot Lentotoimen pikku luokkahuoneessa Tampereen lentokentällä. Aerodynamiikka oli hurjan mielenkiintoista, sääoppi sai minut pohtimaan meteorologin uraa. Muutkin teoriajaksot sain läpi kunnialla. Meitä oli yleensä 10–12 henkeä. Miehet olivat kohteliaita, auttoivat takkia päälle ja tarjosivat autokyydin kentältä kaupunkiin. Rento huulenheitto kehittyi enemmän, kun aloin lentotunnit täytettyäni keväällä 17. Nautin valtavasti tunteesta, että kuulun porukkaan; olin kaikista nuorin ja yksi harvoista naisista, mutta minkäänlaista alentuvaa kohtelua en kokenut, pikemminkin päin vastoin. Koululaiselle aukeni uusi ulottuvuus – sosiaalisesti ja myös kirjaimellisesti, kun lentokoulutus alkoi.
Tyvestä puuhun noustaan! Päiväkirjamerkintäni muutaman oppitunnin jälkeen: ”On aika vaikeata tehdä liukukaartoa ja hoidella kaasua yhtaikaa. Kaarrossa finaalille osuimme hämmästyttävän usein muualle kuin radan jatkeelle.” Opettajani Uolevi Öster osasi vaatia juuri sopivasti, etenin taidoissa normaalisti ja selostin päiväkirjassani tarkkaan jokaisen oppitunnin. Lupakirjan sain sitten heinäkuun alussa ja olin tiettävästi Tampereen kolmas naislentäjä.
Kun kansainvälinen naislentäjäyhdistys The Ninety-Nines perusti osaston Suomeen, sain kutsun jäseneksi. Muistan, millaisen innostuksen vallassa kerroin perheelle uutisen. Ei lukiolaiselle tällaista kunniaa suotu joka päivä! Tampereen Ilmailuyhdistykseen olin kuulunut jo jonkin aikaa.
Mieleenpainuvia elämyksiä olivat talviset käynnit kesämökin yläpuolella tarkistamassa, oliko kaikki kunnossa – lentotaidostani oli hyötyä – ja käynti Helsingissä Ninety-Ninesien kokouksessa ystäväni Leila Salotaipaleen kanssa, mikä tapahtui opiskellessani Turussa. Opiskelun ja lentämisen yhteensovittaminen koitui lopulta kompastuskiveksi, sillä sinä kesänä, kun lupakirjani piti jälleen uusia, minulla oli edessä pakollinen kolmen kuukauden oleskelu englanninkielisessä maassa.
Suurin haaveeni oli täyttynyt; olin oppinut lentämään ja jatkanut harrastustani kuuden vuoden ajan. Nyt oli aika siirtyä muihin opintoihin.
